Monet sanovat, että Venäjään ei voi luottaa neuvottelukumppanina, mutta eikö sitä kannattaisi kuitenkin yrittää ennen ydinsotaa eikä vasta sen jälkeen?

Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg myönsi Euroopan parlamentin ulkoasiainvaliokunnan (AFET) ja turvallisuuden ja puolustuksen alivaliokunnan (SEDE) yhteisen kokouksen avaussanoissaan julkisesti, että Venäjän presidentti Vladimir Putin teki Natolle sopimusluonnoksessa ennen sotaa selväksi, että sodan voisi estää, jos Nato suostuisi olemaan laajentumatta. Sotaliitto hylkäsi tarjouksen.

Asiasta huomautti viestipalvelu X:ssä muiden muassa kansainvälisen turvallisuuden professori Max Abrahms.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö puolestaan maalaili torstaina synkkiä ydinsodan uhkakuvia.

“Se riski, että atomiaseet alkavat puhua, on aivan valtava. Se merkitsee loppua”, presidentti sanoi Politiikan toimittajien yhdistyksen tapaamisessa.

Nato-sopimuksen ensimmäisen artiklan, eli Naton omien sääntöjen mukaan kansainvälisten riitojen ratkaisemiseksi on neuvoteltava. Kirjoitin tästä edellisessä pääkirjoituksessani 11.8. otsikolla Nato-sopimus edellyttää Suomen ja Venäjän välisen keskusteluyhteyden palauttamista.

Moni tietysti vastaa tähän, että Naton hylkäyspäätös oli oikein, koska Venäjään ei ole neuvottelukumppanina luottamista. Luottamuksen riskin ottamista kannattaisi kaikesta huolimatta kokeilla järjestyksessä mieluummin ennen ydinsodan riskin ottamista kuin sen jälkeen.

Satuja ja antiikin aikaisia käsityksiä

Moniko teistä lukijoista tunnustaa elävänsä kuvitelmassa, että sodat olisivat vielä 2020-luvullakin pahaa haluavien hyökkäyksiä hyviksiä vastaan ja hyökkääjän tavoite on ainoastaan valloittaa maapinta-alaa, laajentaa alueitaan kartalla ja nielaista itseensä – maan hallinnon suureksi päänvaivaksi – kokonaisia, kapinoivia kansoja?

Satuihin ja antiikin aikaisiin käsityksiin perustava ajattelee tietysti, että heti jos Putinille tekee myönnytyksiä, niin valloittajan panssarit ovat alta aikayksikön vyörymässä rajojen yli.

Näitä länsipropagandassa viljeltyjä satuja siitä, minkä maan Putin nielaisee seuraavaksi, kannattaisi kuitenkin pohtia hetki jättämättä aivoja narikkaan.

Voi hyvällä syyllä kysyä, mitä Putinin Venäjä voittaisi nielaisemalla esimerkiksi Suomen? Hänhän liittäisi maahansa ja kansaansa kokonaisen kansakunnan, joka on äidinmaidossaan imenyt synkän vihan ja epäluulon uutta kotimaataan kohtaan? Mitä siitä tulisi?

Entä miten länsipropagandan satujen kanssa sopii yhteen se tosiasia, ettei Putin nielaissut edes Georgiaa vuonna 2008, vaikka siihen oli täydet mahdollisuudet?

Faktojen valossa Venäjä ei edes aloittanut koko sotaa. Asian toteaa myös EU:n tilauksesta tehty lähes 1200-sivuinen selvitys, jonka mukaan Georgia aloitti sodan.

Lienee selvää, ettei Putin halunnut alueita, jotka ovat hankalia hallita. Monet sanovat, että hän halusi Georgialla osoittaa, että Venäjä ei passiivisesti katso vierestä Naton laajenemista, mutta kuten Ukrainan sotaan, myös Georgian sotaan liittyy monimutkaisia geopoliittisia intressejä, joita tavallisen, asiaan vihkiytymättömän kansan on hankala hahmottaa.

Näitä geopoliittisia intressejä on avattu muun muassa artikkelissamme Ukrainassa käydään kaasusotaa. Artikkelista kannattaa lukea ainakin kappale Georgian ja Etelä-Kaukasian merkityksestä.

Satu Venäjän tavoitteesta palauttaa Neuvostoliiton rajat on ollut propagandan ytimessä

Eräs jatkuvasti toisteltu propagandaväite lännessä on ollut väite siitä, että Venäjä pyrkii palauttamaan entisen Neuvostoliiton rajat.

Tämän tarkastelu on syytä aloittaa siitä, mitä Putin on itse sanonut:

”Sillä, joka ei kaipaa Neuvostoliittoa, ei ole sydäntä. Sillä, joka haluaa sen takaisin, ei ole aivoja.”

Tämä tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää, että Neuvostoliiton hajoamisen kuvaaminen katastrofiksi ja sen menneisyyden nostalgisointi kuuluu venäläiseen ”kansalliskuvastoon” pikemmin, kuin nykyajan tavoitteisiin. On myös ristiriitaista puhua samaan aikaan diktatuurista, mutta vedota jatkuvasti Putinin lähipiiristä ulkokehälle syystä tai toisesta ajautuneiden ”entisten neuvonantajien” horinoihin.

Lännessä vedotaan paljolti Alexander Duginiin, jonka merkitystä ja vaikutusta Venäjän politiikkaan on kuitenkin liioiteltu suuresti.

Politiikantutkija George Barros kutsuu länsimedioiden käsitystä Duginista “myytiksi”. Hänen mukaansa todisteet Duginin vaikutuksesta Venäjän politiikkaan puuttuvat, eivätkä hänen merkitystään korostavat tahot ole antaneet näkemyksilleen konkreettisia todisteita. Barrosin mukaan näyttää siltä, ettei Kreml ota Duginia turhan vakavasti.

Historiallisilla viittauksilla ja kansallismielisellä kuvastolla luodaan toki isänmaallista henkeä. Miltä se muka kuulostaisi, jos suurvaltajohtaja puhuisi oman maansa historiasta, kuin suomalainen poliitikon planttu, joka puhuu häpeillen maamme historian suurimmasta ylpeydenaiheesta, rauhantahtoisesta puolueettomuuspolitiikasta, käyttäen ulkomailla siitä kehiteltyä pilkallista suomettumisen käsitettä?

Neuvostoliiton rajojen palauttamisteoriat osoittautuvatkin lähemmässä tarkastelussa kummitustarinaksi, jota reaalitodellisuus ei tue.

Kuten edellä totesin, jo se, että Georgiaa ei vuonna 2008 liitetty Venäjään, todistaa jotain aivan muuta, kuin tämän kummitustarinan puolesta. Myöskään Kazakstanissa Venäjän joukot eivät Yhdysvaltojen varoittelusta huolimatta jääneet pysyvästi maahan.

Al Jazeeran kirjoituksessaan tutkija Harun Yilmaz toteaa, että Venäjän joukot olisivat Georgiassa voineet jakaa maan kahtia ja saada Azerbaidzhanista Turkkiin kulkevat öljy- ja kaasuputket haltuunsa pelimerkeiksi, joiden avulla se olisi voinut vaatia tunnustamaan separatistialueiden itsenäisyyden, mutta Venäjä kuitenkin pidättäytyi rajoitettuun sotilasoperaatioon.

Yilmaz ei usko, että Venäjä tavoitteli Ukrainankaan osalta ensisijaisesti laajamittaista hyökkäystä, vaan se pyrki painostamaan Ukrainaa myöntymään sen vaatimuksiin. Yilmazin mukaan laaja invaasio ei sovi siihen kuvaan, miten Venäjä on aiemmin käyttänyt voimaa geopoliittisissa peleissään. Georgian, Syyrian, Libyan ja Ukrainan – ennen helmikuun lopun hyökkäystä –  esimerkit osoittavat, että se harjoittaa kustannustehokasta politiikkaa.

Ukrainassakin tämä oli tarkoitus. Jos tavoite olisi alunperin ollut Neuvostoliiton palauttamiseen viittaavaan narratiiviin sopiva laajamittainen hyökkäys, se olisi kannattanut toteuttaa jo vuonna 2014, kun Ukrainan armeija oli heikkouden tilassa.

Iltalehden artikkelin mukaan vuoden 2014 jälkeen Ukrainan puolustusministeri sanoi, että maalla oli vain 6 000 taisteluvalmista sotilasta. Kesään 2021 mennessä vahvuus oli kasvanut 150 000 taisteluvalmiiseen sotilaaseen. Syksyllä 2021 Nato-maiden aseita virtasi maahan valtoimenaan.

Miksi ihmeessä Venäjä siis odotti, että Ukraina saa asevoimansa kasaan ja hyökkäsi vasta sitten? Miten tämä tukee teoriaa Neuvostoliiton palauttamisesta?

Nähdäkseni Venäjän toimet Ukrainassa sopivat varsin hyvin sen turvallisuusajatteluun kuuluvan strategisen syvyyden -konseptiin. Tähän Venäjän mainitaan valtioneuvoston vuonna 2021 laaditun puolustusselonteon turvallisuusympäristön analyysin mukaan pyrkivän:

”Venäjän turvallisuusajattelussa näkyy strategisen syvyyden tavoittelu ja yhtenäinen puolustusvyöhyke, joka ulottuu arktiselta alueelta Mustanmeren kautta Välimerelle.”

Ukrainan painostuksella Venäjän oli siis tarkoitus vihdoin saada aikaan pysyvä ratkaisu turvallisuuskysymykseensä Euroopan osalta, eli sopimus siitä, että keskipitkän kantaman ballistisia ohjuksia ei tuoda sen lähialueille eikä Nato enää laajene senttiäkään itään, kuten Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker lupasi Gorbatshoville jo vuonna 1990.

Tietämättömyys ruokkii irrationaalisia pelkoja

Palatkaamme kysymykseen luottamuksesta. Jos ei tiedä sotien taustalla olevia, olennaisia seikkoja, on vaikeaa ymmärtää yhden tai useamman osapuolen tulokulmia. Tietämättömyys puolestaan on pelon ja epäluottamuksen polttoainetta.

“Tietämättömyys johtaa pelkoon, pelko vihaan ja viha väkivaltaan. Tämä on yhtälö”, sanoi islamilaisen maailman kuuluisa filosofi Ibn Rušd 1100-luvulla.

Euroopan ongelma oman turvallisuutensa järjestämisessä on ennen muuta se, että Yhdysvallat saa huseerata mantereella vapaasti ja demokratia nostaa valtaan geopolitiikasta ja turvallisuuspolitiikasta täysin tietämättömiä poliittisia johtajia, joilla ei ole kykyä kyseenalaistaa vallitsevia turvallisuusrakenteita ja ajattelua. Tietämättömyys aiheuttaa siis irtautumista todellisuudesta.

Tietämättömäksi paljastumisen pelko on liikkeellepaneva voima monien onnettomien johtajien takana. Tietämättömät johtajat takertuvat valtaan ympäröimällä itsensä sivistyneillä asiantuntijoilla, jotka vahvistavat heidän naiiveja uskomuksiaan ja suojelevat eriäviltä mielipiteiltä. Tämä tukahduttaa lopulta koko yhteiskunnan hyvinvointia (esimerkiksi omaan jalkaan ampuvan pakotepolitiikan kautta) ja luo ahdasta mielipideilmastoa, jossa älykkäät ja toisinajattelijat eivät enää halua osallistua.

Tällä tavalla demokratia ikäänkuin hävittää itse itsensä, kun tarjolla ei enää ole vaihtoehtoja, joita uskallettaisiin ääneen lausua.

Vääräksi osoittautuneella tiellä pusketaan härkäpäisesti eteenpäin aina katastrofiin saakka.

English version of this article can be found at Medium.

Kirjoittanut Kimmo Kautio

Kirjoittaja on Vastaan Sanomien perustaja ja päätoimittaja.