Politiikan tutkimuksen (valtio-oppi ja kansainvälinen politiikka) eläkkeellä oleva professori Vilho Harle pohtii laajassa kirjoituksessaan Suomen ulkopolitiikan tulevaisuutta. Vastaan Sanomat julkaisee kirjoituksen kirjoittajan luvalla.

Käy Suomen Nato-jäsenyyden kanssa miten tahansa, ja tapahtuu Ukrainan sodassa mitä tahansa, Suomen tulee harjoittaa ulkopolitiikkaa myös tulevina aikoina. Onko se silloin itsenäisen valtion itsenäistä ulkopolitiikkaa, on tärkeä kysymys. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ulkopolitiikan tulisi olla itsenäistä, Suomen ja suomalaisten kansallista etua palvelevaa toimintaa, jossa käytettävissä olevat toimintamahdollisuudet tulisi hyödyntää valtakunnan ja sen väestön elinmahdollisuuksien turvaamiseksi. Muiden etuja tässä ei tule jättää huomiotta eikä toimia muiden etuja vastaan kaikin mahdollisin keinoin. Toiminnan tulisi perustua pikemmin yhteistyöhön, rauhanomaiseen kanssakäymiseen ja ihmiskunnan kokonaisetujen huomioon ottamiseen.

Tarkastelen ulkopolitiikkaa ja sen kehitystä yksittäisten ajankohtaiskysymysten sijasta yleisellä ja kokonaisvaltaisella tasolla. Käytän moniulotteisen ulkopolitiikan ideaa lähestymistapana puhua ulkopolitiikasta sen tavanomaista käsitettä laajempana kokonaisuutena. Käytän välinettä aluksi moniulotteiden ulkopolitiikan kokonaisuuden hahmottamiseen sekä tähänastisen jo tapahtuneen muutoksen tarkasteluun. Sen jälkeen keskityn nykytilanteen ”teoreettisen” perustan ja tulevan kehityksen tarkasteluun. Se tarkoittaa keskittymistä kansainvälisen järjestelmän (siis yhden kolmesta ulottuvuudesta) pohtimiseen. Se ei ole teoreettinen valinta, vaan jo havaittuun ulkopolitiikan muutokseen liittyvä kysymys.

Moniulotteisen ulkopolitiikan idea

Moniulotteisen ulkopolitiikan idea on hyvin yksinkertainen. Olen lainannut sen ns. englantilaisen koulukunnan ”kansainvälisen yhteisön” tutkimuksesta. Koulukunta puhuu sen yhteydessä ’kansainvälisestä järjestelmästä’, ’kansainvälisestä yhteisöstä’ ja ’maailmanyhteisöstä’.  

’Kansainvälinen järjestelmä’ on valtioiden muodostama järjestelmä, joka jäsentyy valtioiden keskinäisten voimasuhteiden perusteella. Siinä valtiot ajavat ulko- ja turvallisuuspoliittisia etujaan suhteessa toisiin valtioihin. Ulkopolitiikan tavoitteet asetetaan tämän järjestelmän eli ulkoisen toimintaympäristön  huomioon ottaen ja perussääntönä on mitoittaa tavoitteet käytettävissä olevien keinojen mukaisiksi. Kansainvälisen järjestelmän ulottuvuudella ulkopolitiikan ytimenä on sotilaallinen turvallisuus. Tämä on tavanomainen tapa ymmärtää ulkopolitiikka ja puhua siitä.

’Kansainvälinen yhteisö’ on puolestaan valtioiden toimintaa ohjaavien sääntöjen, normien ja instituutioiden kokonaisuus, jonka tavoitteena on turvata valtioiden säilyminen ja niiden keskinäisen rauhanomaisen kanssakäymien edistäminen – tai sodan tuhojen rajoittaminen. Instituutiot ovat tässä sosiologinen käsite, ne eivät siis ole organisaatioita. 

Kansainvälisen yhteisön instituutioista tärkeimmät (perus)instituutiot ovat valtio ja suvereniteetti: vain itsenäiseksi tunnustetut valtiot kuuluvat kansainväliseen yhteisöön, eli toimivat eräänlaisena oikeushenkilöinä kansainvälisessä politiikassa, vain valtiot voivat tehdä sitovia sopimuksia. Valtiot perustavat kanssakäymisensä toiminnallisiin instituutioihin (kansainvälinen oikeus, diplomatia, kauppa, suurvaltajohtajuus, voimatasapaino, sota), jotka tarkoittavat sääntöjen ja normien suurempia tärkeitä kokonaisuuksia. Esimerkiksi kauppa ja sota tarkoittavat sellaisten sääntöjen ja normien kokonaisuutta, jotka säätelevät tavaranvaihtoa ja sotilaallisen voiman käyttöä. On alettu puhua myös sekundäärisistä instituutioista, siis valtioiden välisistä järjestöistä (esim. YK). Sellainen on perusinstituutioiden tulos, joka puolestaan vaikuttaa takaisin perusinstituutioihin ja antaa valtioiden toiminnoille omat sääntönsä, jotka jäseneksi pyrkivän on hyväksyttävä. 

Koulukunnan ’kansainvälisen yhteisön’ käsite on teoriaa tai teoreettinen näkökulma, tapa selittää, miksi anarkisessa kansainvälisessä järjestelmässä vallitsee järjestys, ei kaaos, vaikka valtiota ylempää määräysvaltaa ei ole. Arkikielessä kansainvälisestä yhteisöstä puolestaan puhutaan toimijana: siinä kansainvälinen yhteisö tekee tai sen sanotaan tekevän jotakin. Teoriakäsite ja toimijakäsite ovat lähellä toisiaan, mutta vain jos toimijakäsitteeseen sisältyvät kaikki valtiot (ja myös ei-valtiolliset toimijat), tai jos sillä tarkoitetaan YK:ta, jonka jäseniä kaikki valtiot ovat. Jos se viittaa pienempään valtioiden joukkoon, kyse on enemmän ”halukkaiden liittoutumasta” joka käy sotaa pahan akselin valtioita vastaan tai tekee jotain muuta puhujan mielestä hyvää ja hyväksyttävää.

Kun kansainvälisessä järjestelmässä valtioiden suhteet sisältävät eturistiriitoja ja johtavat usein väkivaltaan (sotaan), kansainvälisessä yhteisössä valtiota ’sivistetään’ säännöillä, normeilla ja instituutioilla. Toisin sanoen, valtioiden suhteissa on ristiriitoja ja väkivaltaakin, mutta myös yhteistyötä. Jopa sota on yksi yhteistyön muoto ja sodankin aikana voi ilmetä yhteistyötä myös tavanomaisessa mielessä, esim. vankien vaihtona, annetaan mahdollisuus haavoittuneiden auttamiseen, jne. Itse asiassa rauhanomainen kanssakäyminen ja yhteistyö on sääntö, sota puolestaan poikkeus. Normaalisti sodassakin tavoitteena on ristiriitojen ratkaiseminen ja sen jälkeen rauhan saavuttaminen; ei sodassa pyritä ikuiseen sotaan eikä koko väestön tapattamiseen.

Kun kansainvälisen järjestelmän ja kansainvälisen yhteisön perusyksikkö on valtio, ’maailmanyhteisö’ viittaa ihmiskuntaan, jonka perusyksikkö on ihminen. Maailmanyhteisö ja samalla ihminen on tässä kuvassa valtioiden yläpuolella, joten valtio nähdään vain yhtenä mahdollisena ihmiskunnan poliittisen organisoitumisen muotona. Voisi sanoa ihmiskunnan tai maailmanyhteisön instituutiona. Koska ihmiskunta ei voi tehdä päätöksiä eikä muodostaa kaiken kattavaa yhteistä tahtoa, ihmisten (ja myös ryhmien) poliittinen kanssakäyminen on jätettävä valtioiden tehtäväksi. Valtio hoitaa kanssakäymisen vaatimaa politiikkaa sekä valtioiden sisällä että ulkopolitiikkana valtioiden välillä. Valtion sisällä valtiolla on väkivallan käytön monopoli, muut aseidenkäyttäjät ovat rikollisia, kapinallisia tai mielipuolia. Ulkosuhteissa monopolia ei ole, koska jokaisella valtiolla on tuo oikeus, ja valtion aseellisiakin haastajia on olemassa.

Moniulotteisen ulkopolitiikan idea on tämä: kansainvälinen järjestelmä, kansainvälinen yhteisö ja maailmanyhteisö ovat ulottuvuuksia tai areenoita, joilla ulkopolitiikka tapahtuu. Kaikilla ulottuvuuksilla on kysymys poliittisesta toiminnasta, poliittisesta kamppailusta. Sen muoto ja luonne on eri ulottuvuuksilla kuitenkin erilainen. Kansainvälisessä järjestelmässä sotilaallisen voiman käyttö on mahdollista, siinä politiikka voi olla elämän ja kuoleman kysymys. Kansainvälisessä yhteisössä toimintamuotona on neuvottelu (joka voi ilmentyä myös vahvana kädenvääntönä – bargaining). Maailmanyhteisössä suurten ongelmien ratkaiseminen puolestaan perustuu laajapohjaiseen yhteistyöhön, jonka toteuttamiseksi valtiot käyvät neuvotteluja, laativat sopimuksia, jne.

Kansainvälisessä järjestelmässä korostuva turvallisuusongelma vaatii ulkoisten sotilaallisten uhkien torjumista ja muidenkin kansallisten etujen ajamista. Siinä ulkopolitiikan kohteena ovat muut valtiot.

 Kansainvälisessä yhteisössä valtioiden ulkopoliittisen toiminnan kohteena ovat säännöt, normit ja instituutiot (eli yhteisön ”sääntöperäisyys”), niiden ylläpitäminen ja kehittäminen. Kun valtio osallistuu neuvotteluihin, solmii sopimuksia ja noudattaa niitä, kohteena oleva instituutio muuttuu ja kehittyy. Silti valtio harjoittaa tässäkin ulkopolitiikkaa, ja ajaa omia etujaan. Esimerkiksi kansainvälistä oikeutta kehitetään niin, että omat edut eivät vaarannu vaan vahvistuvat. Diplomatiaa kehitetään puolestaan niin, että se voisi toimia mahdollisimman hyvin ja tehokkaasti, joten sen suhteen omin etujen ylikorostaminen voisi olla vaarallista. Kansainvälinen järjestelmä ei jätä pienelle valtiolle kovinkaan suuria toimintamahdollisuuksia, sen sijaan kansainvälisessä yhteisössä sotilaallisilla voimasuhteilla ei ole keskeistä ja yleistä merkitystä: pieni voi vaikuttaa siinä kuin suurikin.

Maailmanyhteisöstä, ihmiskunnasta voidaan puhua kahdella varsin erilaisella tavalla: sekä väkivallan että yhteistyön näyttämönä. Väkivaltainen elementti korostuu, jos ihmiskunta jakautuu kahteen toisilleen vastakkaiseen ”joukkoon”.  Esimerkiksi vallankumouksellisiin ja vastavallankumouksellisiin, uskonnollisesti oikeaoppisiin ja harhaoppisiin, hyviin ja pahoihin. Tässä jakautumassa valtioiden rajoilla ei ole merkitystä, joskin vastakkainasettelu voi johtaa valtioiden asettumiseen toisiaan vastaan. Joku valtio voi joutua vallankumouksellisten haltuun (esim. Venäjä 1917). Vastavallankumoukselliset valtiot puolestaan tyytyvät ja puolustavat vallitsevaa tilaa (status quo). Vallankumouksellinen valtio edustaa maailmanvallankumouksen uhkaa, sitä status quo-valtiot pyrkivät estämään kaikin keinoin. Suomessa Mannerheim kävi taistelua punakapinan kukistamiseksi omien sanojensa mukaan ”ei vain Suomen, vaan koko Euroopan ja koko ihmiskunnan puolesta”. Tämä ilmiö mahtuisi hyvin kansainvälisen järjestelmän käsitteeseen, mutta aina ajankohtaista hyvän ja pahan taistelua on kuitenkin syytä tarkastella ihmiskunnan kahtiajakautumisen, hyvän ja pahan taistelun, valossa. Tässä esitelmässä siihen on kuitenkin vain epäsuoria viitteitä. Maailmanyhteisön rauhanomaisempi puoli on tämän tarkastelumme kannalta tärkeämpi.

Kun kylmä sota heikkeni ja lopulta päättyi, esille nousivat maailmanyhteisön eli ihmiskunnan suuret ongelmat: köyhyyden ja kehityksen, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien, ympäristön ja ilmastonsuojelun kysymykset. Nämä ovat ihmiskunnan tai sen osien kohtaamia vakavia haasteita, joiden korjaamiseksi kaikkien toimijoiden eli kattavan kansainvälisen yhteisön (valtioista kansalaisjärjestöihin ja yksityisiin kansalaisiin) on toimittava yhdessä ja yhteistyössä. Yhteistyön välttämättömyydestä huolimatta poliittisen kamppailun elementti on vahvasti näkyvillä myös ihmiskuntapolitiikan kysymyksissä. Poliittisen ulottuvuutta ei ole syytä unohtaa. Jotkut kuvittelevat ja uskovat, että esimerkiksi ilmastopolitiikkaa harjoitettaisiin kaikissa valtioissa ilman mitään poliittista tai ulkopoliittista harkintaa. Valtiot eivät tee niin; ilmastoidealistit voivat semmoista tehdä tai ainakin yrittää. Kyllä politiikka on kamppailulaji tälläkin tasolla, mutta sitä on käytävä muun kuin väkivallan ja pakon avulla.

Korostan voimakkaasti sitä, että ulkopolitiikan kolme ulottuvuutta muodostavat ja niiden pitää muodostaa kokonaisuus. Toiminta kansainvälisessä järjestelmässä, kansainvälisessä yhteisössä ja maailmanyhteisössä on alistettava kokonaisvaltaiseen harkintaan. Oikean käden on tiedettävä mitä vasen käsi tekee, ja mihin tällä tekemisellä pyritään. Esimerkiksi ilmastopolitiikkaa ei kerta kaikkiaan voi harjoittaa kaikesta muusta ulkopolitiikasta irrallisena lukuna. Tämä koskee valtiota, vapaat kansalaiset voivat tehdä mitä haluavat. Suomessa saattaa olla paljonkin ilmastoidealismin edustajia, mutta ainakaan yksikään suurempi valtio ei toimi ilmastopolitiikassa ilman ulkopoliittista kokonaisharkintaa, eikä moni pienempikään. Sama koskee muitakin tärkeitä asioita kuten ihmisoikeuksia ja yleensäkin kaikkia arvoperustaisen ulkopolitiikan kysymyksiä. 

Ryhdikäs linja pitää olla, mutta se on toteuttavissa kaikkia osapuolia hyödyttävällä tavalla. Maailmanyhteisön ongelmien hallinnassa ulkopoliittinen harkinta ei suinkaan merkitse ihmisoikeuksien loukkausten hyväksymistä eikä ympäristön ja ilmaston tuhoamista tai tuhon sallimista, vaan enemmänkin pohdintaa siitä, miten Suomi voisi parhaiten edistää havaittujen ongelmien korjaamista. Sotilaallinen interventio esimerkiksi Afganistanin julman miehityssodan tapaan ei ole paras mahdollinen tapa. Yhteistyö ja neuvottelu tuottaa paremman tuloksen, jos siinä otetaan huomioon sekin missä toimintaan ja kenen kanssa yhteistyötä tehdään, eli muistetaan, että ihmiskunnassa esiintyy muitakin kuin läntisiä universaaleiksi uskottuja arvoja.

Suomen tähänastisen ulkopolitiikan ulottuvuuksien painotusten muutos

Jos Suomen tähänastista ulkopolitiikkaa ja sen nykytilaa katsotaan kolmen ulottuvuuden valossa, ulkopolitiikka on keskittynyt kansainvälisen järjestelmään ja kansainväliseen yhteisöön. Nuo ulottuvuudet eivät ole toisistaan riippumattomia erillisiä saarekkeita. Valtioiden kanssakäyminen ei voi olla vain itsekästä ja sotaisaa. Myös säännöillä, normeilla ja instituutioilla on aina roolinsa ja tehtävänsä. Eivät valtiot käy jatkuvaa sotaa kaikkia vastaan koko ajan, ne harjoittavat myös yhteistyötä. Sekä järjestelmän elementit (sotilaallinen turvallisuus) ja yhteisön elementit (säännöt, normit ja instituutiot) ovat käytössä tilanteen ja mahdollisuuksien mukaan. Kun näin on, ulkopolitiikan tutkimus on tuonut luontevasti ja oikein molemmat elementit esille  muodostaen  tavanomaisen ulkopolitiikan käsitteen tarjoamaa kuvaa.

Maailmanyhteisö, siis ihmiskuntapolitiikka, on tullut kuvaan mukaan myöhemmin viime vuosikymmenten aikana (asiasta on puhuttu ulkopoliittisen agendan laajentumisena) samoin muut toimijat valtion lisäksi (joista puhutaan usein ’epävirallisen ulkopolitiikan’ käsitteen valossa). On en vuoksi luonnollista, että tätä kolmatta ulottuvuutta ei juurikaan käsitellä ulkopolitiikan kokonaisuudessa myöskään ulkopolitiikan tutkimuksessa.

Aiemmasta kokonaisuuden sisältävästä ulkopolitiikan tutkimuksesta löytyy vain  yksi selkeä esimerkki: Paavo Väyrysen (1988; 1989) väitöskirja Suomen ulkopoliittisesta doktriinista. Väyrysen tarkastelussa mukana ovat järjestelmän piiriin kuuluva ulkopolitiikka, kansainvälisen yhteisön eräät säännöt ja toimintatavat, ja myös maailmanyhteisöön kuuluvat ihmisoikeus- ja ympäristökysymykset. Ulottuvuuksia ja niiden elementtejä yhdistävä tekijä on puolueettomuuspolitiikka, joka on kansainvälisen yhteisön perusinstituutiosta eli suvereniteetista ja sen johdannaisesta eli puolueettomuudesta johdettavissa oleva rauhanaikaisen ulkopolitiikan muoto.

Jari Luoto (1997) puolestaan julkaisi teoksen Suomen ulkopolitiikasta ja ihmisoikeuksista. Myös siinä kaikki ulottuvuudet tulevat esille. Sen lisäksi esillä ovat myös ei-valtiolliset toimijat, siis ’epävirallinen ulkopolitiikka’. Nimensä mukaisesti yhdistävä elementti on ihmisoikeudet, siis yksi ihmiskuntaa koskeva suuri kysymys. Tarkastelu on kuitenkin temaattisesti kapea ja keskittyy enemmän ihmisoikeuskysymyksiin kuin itse ulkopolitiikkaan, huomio on maailmanyhteisössä ei kansainvälisessä järjestelmässä eikä suoranaisesti myöskään kansainvälisessä yhteisössä. Silti se on kokonaisuutena tärkeä työ, joka olisi syytä saada ajan tasalle ehkä moniulotteisuutta vahvemmin korostaen.

Ajatukseni ulkopolitiikan kolmen ulottuvuuden muodostamasta ulkopolitiikan kokonaisuudesta ja vaatimukseni sen harjoittamisesta myös käytännössä on normatiivinen ajatus, oma näkemykseni. Moniulotteisen ulkopolitiikan viitekehys voi kuitenkin palvella myös tutkimusta ja perustua silloin empiiriseen havainnointiin: mitä moniulotteinen viitekehys voi kertoa ulkopolitiikan kehityksestä ja muutoksista? Tämä ei tarkoita kapeaa keskustelua ulkopoliittisen linjan muutoksesta, se pelkistäisi kysymyksen varmuudella kapealle alueelle ja kaventaisi tarkastelun vain ’kansainvälisen järjestelmän’ piiriin.

On havaittavissa, että kokonaisuuden painotukset muuttuvat koko ajan, joskus järjestelmä on johtavassa roolissa, joskus yhteisö, ja joskus maailmanyhteisö. Muutokset heijastavat kunkin ajankohdan tilannetta, tutkimuskohteena olevan tapauksen ainulaatuisuutta, tarkastelun kohteena olevan valtiohenkilön (esim. presidentti) persoonallisuutta ja ennen muuta ajankohtaiskysymysten jatkuvaa vaihtuvuutta. Jopa saman henkilön kohdalla voi näkyä painotusmuutoksia. Kun olen tarkastellut esimerkiksi sodanjälkeisten presidenttien puheaineistoja, kaikki kolme ulottuvuutta tulevat esiin kaikkien kohdalla, ja jopa samaan tapaan. Mutta myös painotuserot näkyvät (Harle 2022). Presidentit puhuvat siitä, mitä maailmassa sillä hetkellä tapahtuu ja siitä asiasta, josta yleisö haluaa sillä hetkellä jotakin kuulla.

Kylmän sodan jälkeen maailmanpolitiikka oli menossa vahvasti laajapohjaisen  ja rauhanomaisen yhteistyön suuntaan. Englantilainen koulukunta näki kehityksen lineaarisena polkuna jatkuvasti parempaan maailmaan. Kansainvälinen järjestelmä oli kehittynyt vahvan kansainvälisen yhteisön suuntaan. Voitiin odottaa, että kansainvälinen yhteisö ja maailmanyhteisö yhdistyisivät ja tuloksena olisi kaiken kaikkiaan harmonian ja sopusoinnun epäpoliittinen maailma. Tarja Halosen presidenttikaudet sijoittuivat tähän maailmanpoliittisen optimismin aikaan, ja olettavasti myös henkilökohtainen maailmankatsomus vaikutti siihen, että Halosen puheaineistossa pääosan sai maailmanyhteisö ja sitä vahvasti tukeva kansainvälinen yhteisö sekä ”sääntöperustaisuuden” merkityksessä että laaja-alaisena toimijajoukkona (tai YK:na).

Maailmanpoliittinen kehitys ei kuitenkaan osoittautunut toiveiden mukaiseksi eikä sotia ja sotilaallisia uhkia voinut enää unohtaa aiempaan tapaan. Sotia oli käyty miltei joka vuosi ellei miltei joka päivä toisen maailmansodan jälkeen, mutta keväällä 2022 tämä koettiin kipeästi myös Euroopassa. Elämme nyt aikaa, jossa on palattu kovimpaan mahdolliseen kansainväliseen järjestelmään – jopa kansainvälisen järjestelmän pahimpaan kauhukuvaan. Kansainvälinen yhteisö (sääntöpohjaisuus) on miltei romahtanut, jopa sellaiset asiat kuin kansainvälinen oikeus ja diplomatia ovat suuressa vaarassa. Ihmiskunnan suuret ongelmat ja haasteet ovat siirtyneet taka-alalle, ei voida edes ajatella, että tässä maailmassa palattaisiin sellaiseen yhteistyöhön, jota noissa asioissa tarvittaisiin.

Muutos näkyy Sauli Niinistön puheaineistossa jo ensimmäisen virkakauden alkuajoista lähtien. Niinistö palautti ulkopolitiikan maailmanyhteisöstä kansainvälisen järjestelmän perinteiselle ulkopoliittiselle areenalle. Tosin se sai J.K. Paasikiven ja Urho Kekkosen aikaan verrattuna synkemmät kasvot ja samoin turvallisuuden rakentaminen alkoi suuntautua toisin kuin noiden edeltäjien aikoihin tapahtui. Nyt kansainvälinen järjestelmä näyttäytyi vahvojen sotilaallisten uhkien näyttämönä, ja uhkat kohdistuivat myös Suomeen ainakin epäsuorasti. Paasikivi ja Kekkonen hakivat turvaa kansainvälisen yhteisön instituutioista ja rauhanomaisesta yhteistyöstä pysyttäytymällä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Sitä vastoin Niinistön politiikassa sotilaallinen turvallisuus sai avainaseman ”vakauspolitiikkana”. Se tarkoitti vahvaan sotilaalliseen voimaan (pelotepolitiikkaan) nojaavaa vakautta ja sitä rakentavaa sotilaallista yhteistyötä pohjoismaiden, EU:n ja Naton kanssa.

Ulkopoliittisten ulottuvuuksien painotus alkoi siis muuttua jo vuosia ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan helmikuussa 2022. Mentiin suurin harppauksin kohti asevaraisen turvallisuuden korostamista, siis paluuta kansainväliseen järjestelmään maailmanyhteisön ja kansainvälisen yhteisön kysymyksistä. Hakemus Naton jäseneksi talvella 2021–2022 oli varsin johdonmukainen jatko tähän kehitykseen, mutta lopulta varsin pieni askel sillä tiellä. Kansalle Niinistön suuri sankaruus on paljastunut vasta jälkikäteen, ellei se ole sitten muhinut hiljaisena kansan kollektiivisessa sielussa koko virkakausien ajan.

Joka tapauksessa viimeistään keväällä 2022 Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tapahtui voimakas rakenteellinen muutos. Jo aikaisemmin alkanut ulko- ja turvallisuuspoliittinen asetelman muutos oli vähitellen nostanut turvallisuuspolitiikkaa ulkopolitiikalle alistetusta välineestä ulkopolitiikkaa tärkeämmäksi elementiksi. Mutta keväällä turvallisuuspolitiikka alkoi viedä ulkopolitiikkaa kuin pässiä narussa. Puolustusministeri alkoi painaa enemmän kuin ulkoministeri, jolle jäi asioissa lähinnä juoksupojan rooli. Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevista asiakirjoista on alettu puhua pelkästään turvallisuuspoliittisina asiakirjoina, ja vastaavasti turvallisuuspoliittisista selvityksistä ulkopoliittisina selvityksinä. 

Nato-jäsenyyden hakemista ei perusteltu vankoilla ulkopoliittisilla syillä eikä myöskään osoitettu, että Suomeen kohdistuvan hyökkäyksen uhka ja todennäköisyys olisi oleellisesti kasvanut. Missään ei sanottu, millaista ulkopolitiikkaa jäsenyyden tulisi tukea tai vahvistaa. Jäsenyyshakemusta ei  katsottu tarpeelliseksi edes perustella. Se kysymys oli jo ratkaistu, joten asiaan sai viisaasti ajatellen suhtautua loppuun käsiteltynä jo ennen eduskuntakeskustelun muodollista vaihetta: sotaa käyvässä valtiossa ei jo tehtyjä ulkopoliittisia ratkaisuja kritisoida. Sittemmin on tullut esille, että pääministerikin tarvitsee nyt turvallisuuspoliittista neuvonantajaa ja jopa henkilömäärältään suurehkoa turpo-yksikköä. Ulkopoliittisen neuvonantajan tarpeesta ei sen sijaan ole sanottu mitään. Semmoinen asia on luontevasti unohdettu, koska ulkopolitiikka on nyt takahuoneessa. On myös mahdollista että nykyinen tai tulevakaan pääministeri ei suuressa ulkopoliittisessa viisaudessaan tarvitse ulkopolitiikassa omaa neuvonantajaa.

Suomen ulkopolitiikan tulevaisuus kansainvälisen järjestelmän rakennemuutoksen valossa

Jos sitten ajatellaan ulkopolitiikan tulevaisuutta, sen tarkka ennustaminen on mahdotonta. Sehän riippuu maailmanpolitiikan ja maailmanpoliittisen valtakamppailun tulevasta kehityksestä. Kansainvälisen järjestelmän tilasta, rakenteesta ja tulevaisuudesta käydään paljon keskustelua, ja ajankohtaisena lähivuosien keskeisenä teemana on monesta syystä maailmanpoliittisten valtakeskuksien kehitys, nimenomaan sotilaallisen voiman ja vallan merkityksessä. Tämä liittyy tärkeään taustakysymykseen – ihmiskunnan poliittiseen organisoitumiseen. Siinä valtio on menettänyt tai menettämässä entistä merkittävää asemaansa. Varsinkin pienten ja keskisuurtenkin valtioiden tie kulkee vääjäämättä kohti suurempia kokonaisuuksia.

Westfalenin rauhassa moderni valtio nousi hallitsevaksi organisoitumismuodoksi. Sitä ennen ihmisten keskinäisten poliittisten suhteiden hoitaminen oli tapahtunut heimojen (tribe) tai klaanien kautta. Meillä on tapana puhua myös suurista tai pienemmistä alueellisista yksiköistä (imperiumeista ja kaupunkivaltioista) valtion kaltaisina yksikköinä, mutta se on pitkälle harhaanjohtava puhetapa. Aiemmassa historiassa ei ollut valtioita, ja nykyisetkään kaikki valtioiksi sanotut yksiköt eivät ole valtioita samassa merkityksessä. Moderni valtio syntyi vasta 1600-luvulla hoitamaan ihmiskunnan erilaisten ihmisryhmien keskinäistä poliittista kanssakäymistä, ja pyrkimyksenä oli poliittisen järjestyksen (order) turvaaminen ja rauhanomaisen kanssakäymisen kehittäminen sekä myös väkivaltaisen kanssakäymisen (sodan) tuhojen rajoittaminen. Rauhan aikaan oli palattava, ja sitä alettiin valmistella jo ennen sotaa ja viimeistään sodan aikana. 

Kun westfalenilainen valtioiden tasa-arvoa korostava kansainvälinen järjestelmä (+ kansainvälinen yhteisö) epäonnistui tehtävässään ensimmäisen maailmansodan aikana, alettiin pohtia olisiko sille parempia vaihtoehtoja. Maailmanvaltio tai maailmanhallitus olisi ollut sellainen, mutta sen syntyminen ainakaan vapaaehtoisesti ei ollut eikä ole mahdollista, eikä yhdelläkään valtiolla ollut sellaista voimaa, jolla tulos olisi saatu aikaan väkivalloin. Lisäksi sen tiellä oli esteenä pelko yhden valtion noususta muiden yläpuolelle: sen estämiseksi käytettiin tasapainopolitiikkaa ja sen jatkeena suurvaltajohtajuutta (great power management) sekä siihen liittyvää etupiirijaottelua. Maailmanhallituksen ajatusta pidettiin esillä YK:n suunnittelussa, mutta ajatus ihmiskunnan asettumisesta sen kautta valtioiden yläpuolelle kaatui perustajavaltioiden vastustukseen ja sen jälkeen YK:n sotilaallista voimaa koskevan idean mahdottomuuteen. Alkuperäisten suunnitelmien maailmanykseyttä (world unity) edustavan kattavan organisaation (maailmanorganisaation) olisi pitänyt hallita sotilaallista voimaa, mutta sellaista järjestö ei saanut. Näin ollen mahdolliseksi vaihtoehdoksi jäivät suuralueet.

Kysymys ihmiskunnan poliittisesta organisoitumisesta on ehkä varsin vieras, koska Westfalenin rauhassa toteutunut organisoituminen valtioihin on myöhemmästä heikentymisestään huolimatta saanut täysin hallitsevan aseman ajattelussamme. Westfalenin rauhassa neuvottelupöydässä istuneet parisataa yksikköä tunnustivat toisensa suvereeneiksi valtioiksi ja muodostivat siten kansainvälisen yhteisön ja sen perussäännöt. Eivät kaikki nuo valtiot eläneet ikuisesti, lukumäärä supistui noin viiteenkymmeneen 1800-luvun loppuun mennessä. Valtiot kehittyivät myös eri suuntiin, myös imperiumeiksi. Euroopan alueella hegemoniat tai suurvallat olivat päämuoto, mutta hegemoniat eivät olleet pitkäikäisiä. Kansallisuusaatteen kasvu puolestaan alkoi vahvistaa itsenäisyystoiveita, ja ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen syntyi suuri määrä uusia, pääosin pieniä valtioita.

Ensimmäinen maailmansota osoitti, että tämä westfalenilainen organisoitumismalli ei enää toiminut. Valtiolla ja varsinkaan pienellä valtiolla ei ollut riittäviä voimavaroja sotilaallisella eikä taloudellisellakaan näyttämöllä. Tarve voimien yhdistämiseen tuli ilmeiseksi. Alettiin puhua suuralueista, ihmiskunnan ja valtion väliselle ”alueelle” sijoittuvasta organisaatiomallista. Ideaa ei tempaistu tyhjästä, siitähän oli ihmiskunnan historiassa paljon kokemusta jo ennestään.

Vanhan ajan maailmassa esiintyi eräitä hämmästyttävän suuria poliittisia kokonaisuuksia, alueellisia maailmanvaltioita. Sellaisia olivat muinaisen Kreikan ylivaltajärjestelmä (suzerainty) ennen Troijan sotaa,  Rooma, Persia ja 200-luvulla (eaa.) uudelleen yhdistynyt Kiina. Niistä vain Kiina on edelleen olemassa. Muut mainitut ovat hävinneet, mutta uudemmassa historiassa on nähty joukko imperiumeja kuten Yhdysvallat ja Venäjä. Toisaalta vanhan ajan maailmasta muistetaan myös pieniä yksikköjä, joita voidaan kutsua vaikkapa ”kaupunkivaltioiksi”. Pienet yksiköt puolestaan ajautuivat keskinäisiin jatkuviin sotiin. Sen vuoksi niistä oli palattava takaisin suuralueeseen, kuten tapahtui Antiikin Kreikassa, jossa kaupunkivaltioiden sodat päättyivät vasta Makedonian saavutettua hetkellisen ylivalta-aseman ennen Rooman voittoa. Muinaisessa ”Kiinassa” alkuperäisen yhteisön hajoamisesta syntyneet feodaalivaltiot kävivät jatkuvia sotia noin 800 vuoden ajan, ennen kuin yksi niistä sai kaikki muut valtansa alle 200-luvulla (eaa.). Siellä sotia ei käyty ”itsenäisten valtioiden” puolesta, vaan niiden kertakaikkiseksi lopettamiseksi.

Suuret yksiköt ovat taanneet rauhan omalla alueellaan, mutta vapauden kustannuksella (Kiina siitä elävänä esimerkkinä). Vapauden kaipuun tuloksena suuret yksiköt ovat kukistuneet, ja tilalle on tullut esimerkiksi kaupunkivaltiota. Niissä vapaus on ollut ihanne, mutta keskinäiset sodat epätoivottu piirre. On sitten palattu taas suureen yksikköön. Heiluriliike on jatkunut erityisesti eurooppalaisessa perinteessä. Joitakin aikoja sitten puhuttiin globalisaatiota, sen seurauksena on korjattu nationalismin ja populismin satoa. Monen mielestä EU on kehittynyt tai kehittymässä Neuvostoliiton kaltaiseksi keskitetyksi järjestelmäksi ylpeillyn eurooppalaisuuden ja demokratian savuverhon suojissa. Kaikki eivät tätä hyväksy, entistä useampi haluaa ennallistaa Euroopan nykyunionia edeltävään aikaan.

Merkittävimmät hahmot suuralueita koskevassa keskustelussa olivat saksalaiset Friedrich Naumann ja Carl Schmitt; englantilainen E.H. Carr; ja amerikkalaiset James Burnham ja Walter Lippmann. Heitä vielä tunnetumpi suuraluekuvaaja on englantilainen George Orwell, jota pidetään vain kirjailijana. Nämä kirjoittajat hahmottelivat kolmea tai useampaa suuraluetta, niiden joukossa olivat yleensä Yhdysvallat, Länsi-Eurooppa, keskisen vyöhykkeen Eurooppa Länsi-Euroopan ja Venäjän välissä sekä yksi tai kaksi suuraluetta Aasiassa. 

Suuralue (Grossraum) ei tarkoittanut muodollista liittoutumaa, vaan ainoastaan tunnistettavaa epävirallista (informal) kokonaisuutta, jolla olisi yksi johtovaltio. Pienille mukanaolo oli välttämätön, mutta se vaati luopumista itsemääräämisoikeudesta. Suvereniteetti oli mahdollista säilyttää vain kulissina. Naumann, Schmitt, Carr, Lippmann ja Burnham katsoivat, että suuralueet takaisivat valtiota paremmin kansainvälisen järjestyksen ja rauhanomaisen kanssakäymisen. Burnham tosin siirtyi myöhemmin kannattamaan Yhdysvaltojen maailmanherruutta vaatien Neuvostoliiton tuhoamista atomiaseen avulla.

George Orwell poimi teoksensa 1984 idean Burnhamilta pitäen Burnhamin alkuperäistä suuraluemallia oikeaan osuneena ja myös sodanjälkeisiä tosiasioita vastaavana. Orwell nimitti suuralueita Oseaniaksi (johtomaana Yhdysvallat), Euraasiaksi (Venäjä) ja Itä-Aasiaksi (Kiina). Orwell kuitenkin käänsi koko asetelman ylösalaisin. 

Hän katsoi kaikkien suuralueiden poliittisen järjestelmän kehittyvän absurdiksi ja perverssiksi totalitarismiksi, jossa kaiken vallan haltuunsa ottaneet ”managerit” (”puolue”) olivat ottaneet haltuunsa kaiken poliittisen ja taloudellisen vallan pääoman omistajilta. Managerit oikeuttivat valtansa sekä suuralueiden välisillä jatkuvilla sodilla että sisäisten vallankumouksellisten uhalla. Suuralueet kävivät keinotekosia ja samalla tuhoisia sotia välialueilla, sodan jatkuessa loputtomiin, koska voitto ei ollut mahdollinen eikä edes tavoiteltu päämäärä. Sen vuoksi ”sota oli rauhaa”. Välialuesodissa saatiin tuhottua kaikki taloudellinen ylijäämä jota ei haluttu käyttää työläisten elämän turvaamiseen ja hyvinvointiin (hyvinvoiva työläinen olisi ollut liian valmis ja kyvykäs kapinaan), samalla aseteollisuudelle turvattiin voitot ja taattiin aseteknologian kehitys.

Suuraluemalli ei ole todellakaan kyennyt turvaamaan poliittista järjestystä ja ylläpitämään rauhaa siinä merkityksessä kuin suuralueteoreetikot lupaavat. Ongelmana ovat välialuesodat, niitähän käytiin jo Rooman ja Persian kesken. Kylmän sodan blokkipolitiikan malli toimi tässä suhteessa paremmin, mutta vapauden kaipuu vei lopulta sen pohjan pois. Tuhoisan uuden sodan syttyminen Euroopassa koettiin pelottavaksi mahdollisuudeksi; eikä blokkipolitiikan pakkopaita muutenkaan ollut kaikille sopiva. Orwellin dystopia osoittautui oikeaksi. 

Maailmanpolitiikka  perustuu silti suuralueajatteluun, vaikka siitä ei koskaan avoimesti puhuta. Maailmassa käydään kovaa valtataistelua, eivätkä osapuolet ainakaan vapaaehtoisesti siitä luovu, mutta eivät kyllä myöskään tunnusta taistelua käyvänsä. Taisteluahan käydään aina jonkin hyvän ja jalon asian puolesta, ei valtapoliittisten ja itsekkäiden tavoitteiden puolesta. Koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan on käyty tuhoisia välialuesotia, ja nyt yhtä käydään Ukrainassa. Valtataistelu tuskin loppuisi, vaikka ukrainalaiset kaatuisivat viimeiseen mieheen ja Putin pahan rinkeineen pakenisi Uralin taakse.

Millaiseksi suuraluerakenne sitten kehittyy, on asia, josta voidaan esittää monia spekulaatioita. Ilmeistä kuitenkin on, että kolmijako – Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina – purkautuu. Venäjä joko katoaa suurpoliittiselta näyttämöltä tai taantuu välialueeksi, sotatantereeksi. Jäljelle jäisi kaksi suuraluetta: Yhdysvallat (tai länsi) ja Kiina. Tällä hetkellä välialuemaita on vielä paljon, ja niissä on myös paljon väestöä. Mutta niiden on ehkä valittava puolensa, ja todennäköinen voittaja siinä on ”läntinen” suuralue. 

Kiina tosin on tässä asetelmassa liian heikko, suuraluesodassa se ei vielä menesty pitkään aikaan. Lännen (Yhdysvaltojen) ylivoima on kiistaton, ja ideologinen läntisten arvojen vetovoima on entistä vahvempi. Nykyiset sivustakatsojat varmasti ymmärtävät tämän, eivätkä jätä asemaansa spekulaatioiden varaan välialuesodan pelossa. On odotettavissa kilpajuoksu Lännen suojelukseen. Kuten vielä muistetaan ripeäliikkeinen (’pivottivaltio’) Suomi ponkaisi sadan metrin juoksuun Usain Bolttiakin ripeämmin ja varaslähdön huomannut Ruotsi nousi kisaan lähtökuopistaan. Kisa paljastuikin jo alkusekunneilla maratoniksi, jonka jatkuessa sivustakatsojat ehkä oppivat jotakin ja tekevät mitä tekevät sitten paremmin harkiten.

Lännen kehittymisen maailmanvaltioksi voisi estää ainoastaan Kiinan ja Venäjän yhteinen suuralue. Siinä Venäjä kuitenkin joutuisi tyytymään vasallin asemaan. Se ei ole kovin todennäköistä. Mutta jos tämä suuralue toteutuisi, nykyiset sivustakatsojat voisivat valita kumpaan leiriin asettuvat. Enemmistö todennäköisesti liittyisi Länteen. Jos välialueet katoaisivat, kaksi suuraluetta kohtaisi toisensa suoraan. Silloin olisi valittava joko hyökkäys toisen alueelle tai ”rauhanomainen rinnakkainelo”. Ydinaseen luoma kauhun tasapaino voisi estää sodan, joten rauhasta saattaisi tulla varsin pitkäaikainen. Kauhun tasapaino kuitenkin vaatisi suuralueiden välisen turvallisuusrajan molemminpuolista kunnioittamista, mutta se saattaisi olla helpompaa ilman välialueita ja niillä käytävän sodan mahdollisuutta. Pääongelmana olisivat suuralueiden sisäiset kapinat, ja sen seurauksena totalitaristisen järjestelmän ehdoton perverssi logiikka Orwellin ennakoimaan tapaan.

Missä on Suomi?

On aika kysyä, mihin Suomi sijoittuisi kahden, kolmen tai useamman suuralueen maailmassa? 

Tietenkin Länteen. 

Tämä valinta on itsestään selvä, ja se on jo tehty. On jopa otettu riski joutua väliinputoajaksi entistä epävarmemmalle välialueelle.

On maailmanjärjestelmän rakenne ja Suomen sijainti siinä mikä tahansa, Suomen on huolehdittava ulkopolitiikastaan (ja myös maanpuolustuksestaan) pääsääntöisesti itse, joko kokonaan omin voimin tai ”liittolaisten” tuella. Kysymys on enemmänkin siitä, miten itsenäisesti Suomi voi tai haluaa toimia. Suuralueteoriat eivät anna pienille valtioille mitään roolia, siis vasallin roolin lisäksi. Johtovaltio ja suuralue tarvitsee myös pienen, geopoliittisesti tärkeän, valtion sotilaallista voimaa ja myös sen alueita tukikohdaksi tai taistelutantereeksi, ja varmistaa sen itsenäisyyden kulissin avulla. 

Onko näin myös käytännössä, kuten suuralueteoriat ja erityisesti Burnham väittää?

Ei automaattisesti, koska heikkokin valtio voi hyödyntää asetelmaa ja vetää kotiinpäin – kuten Turkin tapauksessa nähdään. Turkki kannattaa ottaa tosissaan: se  on toipunut Euroopan sairaan miehen taudistaan, ja palannut sekä maailmanpoliittiselle että eurooppalaiselle näyttämölle uudelleen tärkeänä vaikuttajana. Suomella tuskin on kykyä tai haluakaan vastaavaan politiikkaan, eikä Palmen aikaisen Ruotsin mallikaan ehkä houkuttele – vaikka Nato-jäsenyys ei sitä välttämättä estäisi. Suomen harjoittamalla kiltteyden politiikalla on pitkä historiansa, joka alkoi jo Ruotsin vallan aikana. Uudemmassa historiassa huipentumana oli laiton hyökkäyssota Neuvostoliittoa vastaan jatkosotana itsensä ”jalon ja kunniakkaan” Hitlerin rinnalla. 

Jatkosodan jälkeen Neuvostoliiton kanssa oli tultava toimeen, mutta siinä liikkumavara kuitenkin kyettiin turvaamaan. Monen mielestä Suomen oli kuitenkin tyytyminen pakolla saneltuun puolueettomuuspolitiikkaan omien etujensa vastaisesti. Reaalipoliittista syistä tätä katkeraa kalkkia ja sen aiheuttamia sisäpoliittisiakin rasitteita oli pakko sietää. Vaikka vapauden tuulet alkoivat puhaltaa, veljeily Neuvostoliiton kanssa (suomettuminen) ja jopa Putinin kanssa jatkui aina siihen saakka kun totuus Putinin pahuudesta valkeni Sauli Niinistölle kuuluissa puhelinkeskustelussa vuoden 2021 lopulla.

Uutta tietoa Suomen turvallisuuspoliittisesta ”liikkumavarasta” läntisen suuralueen jäsenenä vuoden 1995 jälkeen on tullut esiin roppakaupalla. Yhteistyö ja kumppanuus Yhdysvaltojen ja Naton kanssa on jatkunut jo vuosikymmeniä lentokonehankinnoissa, isäntämaasopimuksessa, ”teknisissä” sotaharjoituksissa ja niin edelleen. Ajan henkeen kuuluu, että pääministeri ilmoittaa näyttävästi vastustavana Nato-jäsenyyttä, mutta varsin lyhyen ajan jälkeen julistaakin sitä kannattaneensa jo ”vuosikausia” (jos pääministeri sanoisi olleensa sitä mieltä jo 1600-luvulla kansa hurraisi ja kannatus nousisi kohisten). Orwellin hyvin kuvaamasta uushistorian kirjoittamisesta kiinnostavimpana voidaan pitää Ulkopoliittisen instituutin raporttia Suomen osallistumisesta Afganistanin ”kriisinhallintaan”. (Mustasilta ym. 2022)

Raportti perustuu haastatteluaineistoon, jossa haastateltavina ovat olleet asioista päättäneet ja operaatiossa mukana olleet henkilöt. Tämä on metodisesti ongelmallista, koska on vaikea sanoa, vastaavatko saadut tiedot todellista tilannetta koko Afganistanin pitkän sodan aikana, ja varsinkin sen alkuvuosina. Vai heijastavatko ne pikemmin tutkimusajankohdan (2022) tunnelmia ja todistelua ”hyvän natokansalaisen” puolesta.

Raportissa syntyy kuitenkin selkeä kuva siitä, että Afganistanin (miehitys)sodassa oltiin mukana pääpainoisesti miellyttämässä Yhdysvaltoja, osoittamassa yhteistyökykyä ja -halua Yhdysvaltojen ja Naton kanssa. Operaatiota voitiin markkinoida suomalaisille Orwellin uuskielen tapaan puhumalla ”kriisinhallinnasta” (sota on rauhaa). Kuvaa vahvistaa sekin, että Suomen osuus ”siviilikriisinhallinnassa” eli ihmisoikeuksien kehittämisessä, koulukasvatuksen avaamisessa, ja näissä asioissa erityisesti tyttöjen ja naisten aseman parantamisessa sai päähuomion vain Suomessa. Sotaan osallistumista eli Yhdysvaltojen/Naton miellyttämistä ei pidetty vastaavaan tapaan esillä Suomessa. Yhdysvaltojen suuntaan oltiin ”koulun kiltein oppilas” vaikenemalla havaituista ongelmista ja olemalla hiljaa Suomelle tärkeistä ihmisoikeuspoliittisista tavoitteista. Oltiin kaiken kaikkiaan hyvän puolella pahaa vastaan ja noudatettiin kiltisti George W. Bushin jumalallista käskyä: ”Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan”. Vastaavaa käskyä ei noudatettu itäisellä suunnalla, koska siellä terroristit olivat vapaustaistelijoita.

Tämän aikaisemman kokemuksen ja Afganistanin julman miehityssodan jälkeen on perusteltua ennustaa UPI:n raportin tahallisten tai tahattomien sanavalintojen perusteella, että jatkossa Suomi osallistuu KAIKKIIN läntisen kansainvälisen yhteisön interventioihin missä tahansa tämä läntinen suuralue katsoo hyväksi toimia. Ja siitä päättää Yhdysvallat. Suomi tekee tämän nurisematta, koulun kilteimpänä oppilaana, on Suomi Naton jäsen tai ei. Ja varsinkin jos se ei vielä ole. Suomen arvosidonnainen ulkopolitiikka venyy ja paukkuu, eivätkä asiantuntijat siinä näe mitään ongelmaa. Syytetään Turkkia, ei suomalaisia päätöksentekijöitä eikä suomalaisia puolueita. Samalla harjoitetaan myös maailmanyhteisöön liittyvää politiikkaa erityisesti muodikkaissa ilmastokysymyksissä, mutta sekin on jäämässä sivuteemaksi, ympäristöidealistien puuhasteluksi – valtion voimavarat on käytettävä todellisilla taistelutantereilla.

Näin ei tietenkään ole mikään pakko tapahtua. Kuten professori Martin Scheinin on todennut, Nato-jäsenyys ei velvoita Suomea etukäteen mihinkään sotiin. Jäsenyys velvoittaisi vain puolustamaan omaa maata, jos joku Suomeen hyökkäisi – niinhän Suomi tekisi ilman sopimustakin. Siihen Suomi saisi apua muilta Nato-mailta, joilla puolestaan on avunantovelvollisuus. Vastaavasti avunantovelvoite koskee myös Suomea. Mutta avun muotoa ja sisältöä ei etukäteen määritellä, siitä päättää kukin jäsenmaa itse.  Mutta apua on annettava välittömästi hyökkäyksen tapahduttua.

Sopimus on paperilla suorastaan loistava ja antaa jäsenmaille monia vapauksia, eikä varsinkaan rajoita ulkopoliittista liikkumatilaa kuten esimerkiksi Turkin toiminnassa on nähty. Käytännössä asiat voivat olla täysin toisenlaisia: se saa apua, joka antaa apua. Ellei Suomi osallistuisi sotilaalliseen avunantoon, olisi epätodennäköistä että muut sitten sodan tullessa auttaisivat Suomea sotilaallisesti. Tämä koskee myös Naton ulkopuolisten alueiden sotia: Suomi olisi jokseenkin varmasti ”halukkaiden liittoutuman” jäsen, jos esimerkiksi Yhdysvallat ryhtyisi laittomaan ja julmaan hyökkäyssotaan jotakin ”pahan valtakuntaa” vastaan – kuten se teki Irakin sodassa 2003. Toimittaisiin Yhdysvaltojen tahdon mukaisesti, eikä YK:sta kukaan puhuisi muuta kuin mitä Yhdysvallat puhui Irakin sodan alla, poisheitettävänä haitantekijänä. Mihinkään Yhdysvaltojen etujen vastaiseen operaatioon Suomi ei varmasti osallistuisi.

Silti itsenäisen ulkopolitiikan mahdollisuus on olemassa, joka tapauksessa – ainakin liikkumavaran säilyttävänä politiikkana. Se kuitenkin vaatisi ennenkuulumatonta rohkeutta, jota itsenäisyyttään eli yksinäisyyttään pelkäävällä Suomella ei taatusti ole. Toki itsenäisen linjan voi toteuttaa myös varovaisemmin ja viisaammin, politiikkahan on mahdollisen taidetta. Kun tätä taidetta ei ole harjoitettu EU:ssa, tuskin Natossakaan harjoitetaan. Kaikesta huolimatta myös itsenäistä harkintakykyä tarvitaan, ja sitä voidaan kehittää. Valtiohenkilöt (ulkopoliittiset päätöksentekijät ja diplomaatit) ovat ammattinsa osaavia ihmisiä. Vaihtoehtojen kehittäminen on lisäksi yksi tutkijoiden tärkeimmistä tehtävistä ja myös vapaalla kansalaiskeskustelulla on voimaa.

Tiiviisti sanottuna: Suomen ulkopolitiikan tulevaisuus on haasteellinen kysymys

Kun aiempi ulkopolitiikka rakentui toimivana ja tavallaan laajentuvana kokonaisuutena puolueettomuuspolitiikan ympärille, nyt ulkopolitiikka nojaa tiukasti sotilaalliseen turvallisuuteen. Se sitoo Suomen ulkopolitiikan kansainväliseen järjestelmään (tässä alustuksessa esitetyssä merkityksessä) antaen sille sotilaallisen voiman ja sotilaallisten uhkien kuvan. Kansainvälisen yhteisön sääntöjä, normeja ja instituutioita samoin kuin maailmanyhteisön suuria haasteita käsitellään, jos käsitellään, sotilaallisen turvallisuuden ehdoilla. Maailmanyhteisössä Suomi sijoittuu lisäksi sen ideologiselle, hyvän ja pahan taistelun ulottuvuudelle (tietenkin hyvän puolella pahaa vastaan). Ihmisoikeusperustaista tai arvoperustaista ulkopolitiikkaa harjoitetaan sitäkin sotilaallisen turvallisuuden ehdoilla läntisen suuralueen laajentamiseksi. Siis todistamalla ja ymmärtämällä läntiset arvot universaaleiksi arvoiksi. Tämän nykytilanteen voi ennustaa jatkuvan tulevina vuosikymmeninä itsenäisen ulkopolitiikan kustannuksella. Liikkumavaran säilyttäminen ja jopa sen laajentaminen voisi olla mahdollista, jos siinä tarvittavaa ulkopoliittista viisautta löytyy jatkossakin. On se onnistunut ennenkin vaikeina aikoina. Mutta se vaatii poliittista johtajuutta, joka valitettavasti saattaa olla katoava luonnonvara Suomessa.

Epilogina voisin päättää lainaamalla omin sanoin 2022 menehtyneen realistin, Keijo Korhosen, kertomaa esimerkkiä turvatakuista. Teen sen häntä suuresti kunnioittaen.

Korhonen pohtii kuka pelastaisi Suomen, jos Venäjä hyökkäisi Suomeen. Hänen mielestään siihen oli sekä realistinen että utopistinen vaihtoehto. Realistisen vaihtoehdon mukaan arkkienkeli Gabriel laskeutuisi joukkoineen maan päälle ja ajaisi venäläiset Uralin taakse. Utopistisen vaihtoehdon mukaan Nato tulisi ja tekisi saman.

Tuohon voisi lisätä ainakin sen, että jälkimmäisessä tapauksessa voisi syntyä luonnon ennallistamisen kannalta paljon hyvää. Kun Venäjän sotajoukot etenisivät ensin Ruotsin rajalle saakka, ja sen jälkeen Naton joukot Suomen itärajalle saakka – ja kun tätä toistettaisiin pari kolme kierrosta, Helsinki ja moni muukin paikka olisi ennallistettu jääkauden jälkeisiin tilaan saakka. Monta muutakin hyvää luonnon- ja ilmastonsuojelun kannalta voisi kuvitella syntyvän, onhan jo nyt saatu loppumaan öljyn ja energian tuonti Venäjältä – ja siirrytty kestävään kehitykseen (?). Jos tämä ei tunnu ihan hyvältä mahdollisuudelta, ehkä yksi realismia ja Korhosen ajattelua kunnioittava vaihtoehto olisi olemassa: toiminta sen puolesta, että mitään hyökkäystä ei alun alkaenkaan tapahtuisi. Siihen vaikuttamiseen maailmanpolitiikassa Suomella on varsin vähäiset mahdollisuudet (sodan lietsomiseen Suomi pystyy paljon paremmin), mutta yrittäminen saattaisi silti kannattaa.

Vilho Harle

Kirjoittaja on politiikan tutkimuksen (valtio-oppi ja kansainvälinen politiikka) professori (eläkkeellä).

Kirjoittanut Toimitus