Yle uutiset kertoo, että Ulkopoliittisen instituutin tänään julkaiseman tutkimusraportin mukaan Suomen toimintaa Afganistanin operaatioissa ohjasi halu ylläpitää ja vahvistaa Suomen transatlanttisia kumppanuuksia, eli suhteita Yhdysvaltoihin ja Natoon. Ylen mukaan vastaavissa selvityksissä Norjassa ja Ruotsissa on saatu samankaltaisia tuloksia.

Yle kertoo tutkimusraporttiin nojaten, että Suomen osallistumista Afganistanin operaatioon motivoivat vuosina 2001–2021 piilotellut tavoitteet, jotka olivat ristiriidassa julkilausuttujen tavoitteiden kanssa. Julkisesti korostettiin afganistanilaisten auttamista, mutta päätavoite oli transatlanttisten suhteiden ylläpitämisessä.

Ulkopoliittisen instituutin tutkimusraportti Suomi Afganistanissa 2001–2021: Vakauttamisesta ulko- ja turvallisuuspoliittisten suhteiden vaalimiseen toteaa sivulla 89:

“Suomen päätöksenteko osallistumisesta kansainväliseen interventioon ja osallistumisen jatkosta kytkeytyi etenkin transatlanttisten ulko- ja turvallisuussuhteiden vaalimiseen – ensinnä kahdenvälisesti Yhdysvaltojen kanssa ja enenevästi myös Nato-raamissa. Selonteoissa näitä osallistumiselle läpi aikakauden vahvan poliittisen perustan antaneita tavoitteita ei suoraan mainita ennen vuotta 2018.”

Ulkopoliittisen instituutin analyysin mukaan Suomi toimi Afganistanissa läpi aikakauden ensisijaisesti kumppanina kansainvälisille kumppanimailleen ja -verkostoilleen, joiden suuntaan osallistuminen Afganistanin monialaisiin
tukitoimiin osoitti Suomen luotettavuutta ja yhteistyökykyjä.

”Kumppanuustavoite” nousi tutkimuksessa selkeästi tärkeimmäksi syyksi operaatioon osallistumiselle.

Länsisuomettuminen veti Suomen mukaan sotaan

Jouko Juonala kirjoittaa Ilta-Sanomien artikkelissa viime elokuulta myös Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternakin avanneen vuonna 2009 keskustelua siitä, oliko Suomi Afganistanin sodan osapuoli – siis sotaa käyvä maa. Suomi tuki sodassa Afganistanin hallitusta Talebania vastaan.

“Taleban näki suomalaiset vihollisina, sillä Isaf oli ryhtynyt taisteluun kapinallisia vastaan. Suomalaiset vastasivat tuleen, kun Taleban iski heitä vastaan”, Juonala kirjoittaa.

Suomen Kuvalehden numerossa 27/2007 olevan Jari Lindholmin kirjoittaman artikkelin Ajopuuna Afganistaniin mukaan Suomi oli ajautunut Naton johtamaan sotaan kaukana kotoa ja eduskunta seurasi sitä voimattomana sivusta.

“Suomen taival Afganistanissa on kulkenut rauhan rakentamisesta veriseen sotaan ilman, että hallitus ja eduskunta olisivat kertaakaan puineet asiaa avoimesti yhdessä”, Lindholm kirjoittaa artikkelissaan.

Nämä sanat kuvastavat myös tämän vuoden Nato-hakemusprosessia ja ne ovat laajenneet koskemaan koko suomalaisten ulko- ja turvallisuuspolitiikan pitkää rauhanrakentamisen perintöä, jolle ei ole prosessissa annettu mitään arvoa.

Riskiarviot jäsenyyden vaikutuksista ovat loistaneet poissaolollaan, monien poliitikkojen, etunenässä tasavallan presidentti Sauli Niinistön lupailemaa kansanäänestystä ei ole haluttu järjestää ja koko prosessia on leimannut kiire, jossa aikaa tällaisten asioiden pohtimiseen ei ole eduskunnalle annettu.

Suomen Kuvalehden artikkeli kertoo, kuinka Suomen hallitus sai valtuudet lähettää suomalaisia joukkoja Afganistaniin, mutta ei määräämättömäksi ajaksi. Ulkoasiainvaliokunta muistutti mietinnössään:

“Suomen mahdollista osallistumista ISAF-operaation jatkoon ja sen jälkeen käynnistettävään pitkäaikaisempaan operaatioon
käsitellään rauhanturvaamislain mukaisesti erikseen.”

Tuota käsittelyä ei oltu artikkelin julkaisuhetkeen mennessä tehty viiteen ja puoleen vuoteen. Samassa ajassa operaatio luonne ja muoto olivat muuttuneet:

“ISAF on siirtynyt Britannialta sotilasliitto Naton johtoon, laajentunut Kabulista koko Afganistaniin ja muuttunut rajoittamattomaksi sodaksi talebaneja vastaan. Vuonna 2002 Suomi lähetti 50 sotilasta rakentamaan klinikoita ja jakamaan penaaleja. Nyt suomalaisia on kaksi kertaa enemmän 35 000 sotilaan operaatiossa, jonka työvälineinä ovat yhä useammin konekiväärit ja hävittäjäpommittajat”, Lindholm kirjoitti vuonna 2007.

Ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä mainitut olennaiset asiat olivat jääneet toteutumatta. Vasemmistoliiton kansanedustaja Jaakko Laakson mukaan eduskunta oli hyväksynyt osallistumisen sellaiseen operaatioon, jota ei ollut enää olemassa.

Kun Afganistan-operaatioista vaadittiin eduskunnassa selontekoa vuonna 2007, Nato-myönteinen kokoomus vastusti Lindholmin mukaan selontekoa todennäköisesti samoista syistä, kuin vasemmistoliitto sitä vaati:

“Afganistanin voi nähdä varoittavana esimerkkinä sotilasliitto-operaatiosta, jonka kuohuissa pienet rauhankumppanimaat heittelehtivät ajopuina”, Lindholm kirjoitti.

Kaksi suomalaista palasi kotiin arkussa – viisitoista haavoittui

Afganistanin sota myytiin suomalaisille naisten ja tyttöjen aseman parantamiseen tähtäävänä operaationa. Virallisesti suomalaisjoukot olivat osa kansainvälistä kriisinhallintaoperaatiota, mutta toiminnan muoto ja luonne muuttuivat matkalla eduskunnan puuttumatta asiaan mitenkään.

Tosiasiassa Suomi oli mukana sodassa, vaikka Salonius-Pasternakin avaus aikanaan tyrmättiinkin. Yle uutisten mukaan suomalaiset olivat Afganistanissa useita kertoja taistelukosketuksessa.

“Omaa joukkoa suojatakseen suomalaiset vastasivat tuleen ja saivat ilmatukea. Tilanteissa surmattiin vastapuolen taistelijoita”, toimittaja Tuomas Rimpiläinen kirjoittaa.

Jotkut Ulkopoliittisen instituutin tutkimukseen haastatelluista pitivät naisten ja tyttöjen asian korostamista lähinnä retorisena oikeutuksena Suomen osallistumiselle operaatioon.

Ennen Afganistania Suomi tapasi osallistua rauhanturvaoperaatioihin, joiden poliittisesta oikeutuksesta ei ollut sellaista epäselvyyttä, kuin Afganistanin tapauksessa.

Osoittaakseen uskollisuuttaan ja yhteistyökykyään länsihegemoni Yhdysvalloille ja Natolle, Suomi oli Afganistanissa mukana yhdessä historian verisimmistä rauhanturvaoperaatioista, jossa kaksi suomalaista kuoli ja 15 haavoittui.

Ihmishenkien lisäksi Afganistan-operaatioilla osoitettu uskollisuus Yhdysvalloille ja Natolle maksoi valtavasti rahaa. Yle uutisten artikkelin mukaan valtion budjettimenoista laskettuna Afganistanin kriisinhallinnan ja kehitysavun yhteissumma vuosilta 2001–2021 oli 745 miljoonaa euroa.

Maamme Nato-mielisten mielestä tämä lienee “normaalia suhdetoimintaa”, jossa ei ole mitään nähtävää. Länsisuomettumisen hinta on menetettyjä ihmishenkiä ja satoja miljoonia euroja poltettua veronmaksajien rahaa.

Samaan aikaan oikeasti normaali hyvien naapuuruussuhteiden ylläpito Venäjän kanssa on ollut maamme Nato-mielisten “transatlantistien” mielestä traumaattista nöyristelyä.

Montako kertaa Suomi liittyikään “suomettumisen” aikana mukaan Venäjän sotaretkille vastaavin inhimillisin ja taloudellisin kustannuksin, vain kerjätäkseen suurvaltakumppanilta suosiota?

Lähteet: Yle uutiset, Yle uutiset, Ulkopoliittinen instituutti, Suomen Kuvalehti 27/2007

Kuvituskuva: Pexels free photos

Kirjoittanut Kimmo Kautio

Kirjoittaja on Vastaan Sanomien perustaja ja päätoimittaja.