“Suomi, puolueettomuuden suurin menestystarina, auttaa nyt Natoa kollektiivisessa itsemurhassamme“, twiittasi Glenn Diesen, professori Kaakkois-Norjan yliopistosta hiljattain.

Dieseniä komppasi yhdysvaltalaisbloggari Will Schryver, joka kommentoi:

“Suomalaisten kutina taistella Venäjää vastaan ​​on niin traagisen viehättävää.

Kuten olen usein huomauttanut myös puolalaisista, suomalaiset ovat vuosisatojen ajan osoittaneet poikkeuksellista kykyä arvioida kohtalokkaasti väärin, mistä suunnasta tuuli puhaltaa.”

Todellakin. Olemme vuosikymmeniä myöhässä. Maailma on Ukrainan sodan kiihdyttämien kehityskulkujen myötä siirtymässä moninapaiseen vaiheeseen, jossa puolueettomuus olisi suurin voimavaramme, mutta vielä mitä… Me rynnimme liittoutumaan ja rakentamaan rautaesirippua! 

Suomen kansan poliittinen lahjattomuus ei ole mitenkään uusi asia, mutta aiemmin meillä oli sentään herraonnea. Presidentit Juho Kusti Paasikivi ja Urho Kaleva Kekkonen kyllä varmasti tajusivat tämän kansan lahjattomuuden, mutta eivät itse olleet yhtä lahjattomia. Valitettavasti nykyiset johtajamme näyttävät olevan.

Transatlanttisuuteen kallellaan olevat, maamme kylmän sodan aikakauden dinosaurukset presidentti Sauli Niinistöstä alkaen – ja heidän oppinsa imeneet nuoremman polven Nato-intoilijat – kieltäytyvät katsomasta tosiasioita silmiin.

Suomi on selvinnyt läpi historiansa ja myös läpi kylmän sodan kehittyen puolueettomuuspolitiikan ansiosta Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän kyljessä yhdeksi maailman vakaimmista demokratioista ja pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. Emme siis kehittyneet miksikään Valko-Venäjäksi, vaikka jotkut transatlantistit kehtaavat tänäkin päivänä väittää, että jäämällä esimerkiksi Naton ulkopuolelle meistä tulee välittömästi Valko-Venäjän kaltainen maa. 

Mitään Natoja tai läntisiä rakenteita ei Suomen nousuun ja kehittymiseen tarvittu. Sen sijaan Euroopan unionin jäsenyydestä alkoi hidas näivettyminen, joka osoittaa ainoastaan kiihtymisen merkkejä. Nato-jäsenyys olisi viimeinen naula itsenäisyyden arkkuun.

Valitettavasti ajastaan jälkeen jääneet transatlantistit ovat hallinneet narratiiveja Venäjän helmikuisen hyökkäyksen jälkeen lähes täydellisesti. Minkäänlaiselle moniääniselle keskustelulle ei ole Suomessa ollut tilaa.

Tähän keskusteluun kykeneviä poliitikkoja on leimattu ja vaiennettu, jopa omien puolueidensa sisällä. Esimerkiksi perussuomalaiset ja keskusta ovat pyrkineet varmistamaan, ettei heidän riveistään ponnistaisi pyhän tarinan kyseenalaistajia. 

Kaikki mikä ei tue Euroopan transatlanttista turvallisuusarkkitehtuuria, Ukrainan suurta sankaruutta ja kaiken kaikkiaan Venäjä-vastaista tarinaa, huudetaan ja NAFO-trollataan sosiaalisessa mediassa hiljaiseksi. Kanssaihmisten solvaaminen heidän mielipiteistään on sumeilematonta.

Se, että transatlantistit hallitsevat keskustelua, ei tarkoita, että he olisivat oikeassa. Päin vastoin, jos heidän tukijoukkojensa toimintaa tarkkailee edes pienen hetken voi huomata, että he eivät selviä yhdestäkään tasavertaisesta keskustelusta ilman vastakkaisen mielipiteen omaavien leimaamista putinisteiksi, suomettuneiksi tai milloin miksikin vatnikeiksi.

Miksi vastapuolta on pyrittävä kaikissa tilanteissa solvaamaan ja nolaamaan? Ehkä siksi, että omat argumentit eivät ole kestäviä.

Heidän on sivuutettava Ukrainan sotaan johtaneet pitkän aikavälin kehityskulut täydellisesti tai vääristeltävä niitä tarkoitusperiensä mukaisiksi. Heidän narratiivinsa elää ja hengittää moraalisista arvostelmista, joiden mukaan paha Venäjä hyökkäsi provosoimatta, silkkaa pahuuttaan, ilman minkäänlaista syytä viattoman, ja kaiken hyvän ja kauniin puolesta taistelevan Ukrainan kimppuun. 

Korruptiota tarkkailevan Transparency Internationalin maalistalla Ukrainan ja Venäjän erottaa vaivaiset 3 pistettä. Listan mukaan Valko-Venäjäkin on vähemmän korruptoitunut maa, kuin Ukraina. Mutta tokihan “Ukraina taistelee demokratian ja länsimaisten arvojen puolesta”. Mutta tällaisillakaan tosiasioilla ei transatlantistien venettä saa keikuttaa.

Moraaliin perustuva ajattelutapa olisi tietysti tavallaan ihan oikein, mutta tiedämme toki varsin hyvin, että näiden ihmisten spandex-moraali joustaa ihan sen mukaan, kuka hyökkää. Jos asialla on Yhdysvallat, valtakirja on avoin.

Kun Yhdysvallat vuonna 2003 hyökkäsi täysin valheellisin perustein Irakiin, ei kukaan kehdannut kutsua presidentti George W. Bushia sotarikolliseksi ja uudeksi Hitleriksi. Euroopassa ei puuhailtu Yhdysvaltojen julistamista terroristiseksi valtioksi. Yhdysvaltoja ei ajettu nurkkaan. Kukaan ei tainnut vahingossakaan esittää pakotteiden asettamista.

Maailma katseli sivusta, nyökytellen hyväksyvästi.

Irakin sota on vain yksi vertailukohta, mutta Yhdysvaltojen sikailu toisen maailmansodan jälkeen ei suinkaan rajoitu vain siihen. Yhdysvallat on tappanut yli 20 miljoonaa ihmistä 37 uhrivaltiossa toisen maailmansodan jälkeen.“sivistynyt länsi, joka nojaa “sääntöpohjaiseen järjestykseen” ei ole eväänsä liikauttanut tuomioita jakaakseen. Säännöt ovat samaa materiaalia moraalin kanssa.

On selvää, että transatlantistien kyseenalaistamaton narratiivi on sellaisenaan valheellinen, mutta tätä tarinaa meillä on vaalittu ja varjeltu, kuin pyhän kirjan pyhiä tekstejä. Jokainen, joka poikkeaa tarinasta, saa jonkun pyhän tarinan vartijan, aikamme inkvisiittorin, kimppuunsa.

Transatlantistien koulukunnalle on tyypillistä, että nyt pyritään taas – ties kuinka monennen kerran – puhdistumaan maamme historian painolastista, suomettumisesta, jota julistetaan historiallisena tosiasiana. Kirjoitin tästä lokakuussa laajemmin.

Nord Stream -kaasuputken rakentamista tukeneita “kaasuputkimiehiä” ja tapahtumia rauhallisella tyylillään analysoinutta Paavo Väyrystä nälvitään. Saksan sinisilmäisyydelle Venäjän edessä irvaillaan. Nälviminen, irvistely, leimaaminen ja haukkuminen ovat keinoja hallita tarinaa. Uskaltakaapa kritisoida, kohtalonne on sama! Oppipojat internetissä toteuttavat nälvimistä kiitettävällä innolla.

Koko ajatus Nord Stream -hankkeen hölmöydestä perustui kuitenkin enemmän tahtotilaan ylläpitää Euroopan transatlanttista turvallisuusarkkitehtuuria, kuin tuolloin vallinneisiin tosiasioihin.

Yhdysvaltojen intressi Euroopassa on ollut loputtomiin korostaa Venäjän uhkaa. Se on vastustanut Nord Stream -hanketta kaikissa käänteissä maalailemiinsa uhkakuviin vedoten. Eurooppalaiset hankkeesta varoittelijat ovat olleet tässä pelkkiä Washingtonin asianajajia, kaikukoppia ja narratiivin toistajia.

Uhkakuvat nimittäin pitävät yllä tarvetta Yhdysvaltojen Natoon perustuvalle läsnäololle, aseille ja tukikohdille Euroopan maaperällä. Ilman uhkakuvia, niitä ei tarvita. Paradoksaalisesti, Nato kykenee muun muassa laajenemispyrkimyksillään tuottamaan oman olemassaolonsa perusteeksi tarvitsemiaan uhkakuvia.

Energiakauppa ja kaupankäynti yleensäkin toimivat luottamusta vahvistavina tekijöinä. Edullinen energia on eurooppalaisen teollisuuden kilpailukyvyn elinehto. Mikäli Eurooppa ja Venäjä saisivat rauhassa rakentaa energiainfraa ja tehdä molemmin puolin hyödyllistä, edullista energiakauppaa keskenään ilman ulkopuolisia häiriötekijöitä, yhteistyö olisi eurooppalaista teollisuutta tukevaa ja sitä haluttaisiin lisätä.

Suhteiden parantuessa edelleen, kaikenlaisen idänkaupan vahvistuminen ja Euraasian suuntautuvan yhteistyön syveneminen uhkaisi Yhdysvaltain intressejä maailmassa. Hyvien idänsuhteiden Eurooppa ei enää tarvitsisi Yhdysvaltoja ja Natoa. Koko rakenne näyttäisi siltä, mitä se on ollut kylmän sodan päättymisestä saakka; aikansa eläneeltä kylmän sodan reliikiltä.

Nord Stream -kaasuputkiprojektin ongelma ei koskaan ollut Venäjä-riippuvuus, vaan se, että se lisää Euroopan riippumattomuutta suhteessa Yhdysvaltojen vaikutusvaltaan. Yhdysvallat on kaiken aikaa pelännyt, että dollarin sijasta energiakauppaa aletaan käydä muissa valuutoissa, mikä heikentää dollarin keinotekoista asemaa maailman reservivaluuttana.

Kuten tiedostavat ihmiset muistavat, Libyassa Muammar Gaddafi teki rohkean liikkeen dollarin hylkäämiseksi muun muassa Libyan öljykaupan valuuttana ja sai Naton “humanitaarisen intervention” niskaansa.

Gaddafi ehdotti yhtenäisen Afrikan mantereen perustamista, jossa 200 miljoonaa ihmistä käyttäisi yhteisenä valuuttanaan kultadinaaria. Monet arabimaat ja useimmat Afrikan maat hyväksyivät idean. 

Ainoat vastustajat olivat Etelä-Afrikan tasavalta ja Arabiliiton johtaja. Yhdysvallat ja Euroopan unioni suhtautuivat aloitteeseen negatiivisesti. Muun muassa Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy kutsui Libyaa uhkaksi ihmiskunnan taloudelliselle turvallisuudelle.

Sota Euroopassa on nyt muuttanut tilanteen lännessä transatlantistien eduksi hetkeksi, mutta asia muuttuu sitä mukaa, kun ihmisten tietoisuus lisääntyy. Sota käänsi tilanteen näyttämään siltä, että Yhdysvallat ja sen hyödylliset transatlantistihölmöt olisivat olleet oikeassa Venäjän uhasta kaiken aikaa ja uhka on realisoitunut.

On kuitenkin selvää, että missään maailmankolkassa, jossa Yhdyvallat on käynyt huseeraamassa ja esittelemässä mahtiaan, ei kritiikittä asetuta länsihegemonian tueksi, kun maailmassa näyttää ensimmäistä kertaa aikoihin olevan todellinen mahdollisuus multipolarismiin.

Transatlantistien luoma vaihtoehtotodellisuus ei kestä yhtään poikkipuolista tosiasiaa, joka vahvistaa käsitystä siitä, että Venäjää provosoitiin hyökkäämään Ukrainaan kaikin keinoin. Se ei liioin kestä myöskään totuuksia Nord Stream-kaasuputkiin kohdistuneesta sabotaasista ja sabotaasin tekijästä.

“Jokainen poliitikko maailmassa tietää, kuka sabotoi Itämerellä Nord Stream -kaasuputkia, mutta kaikki vaikenevat tekopyhästi”, Serbian presidentti Aleksandar Vucic sanoi tiedotusvälineille torstaina.

Aina, kun maailmassa soditaan, oleellisin kysymys on se, kuka sodankäynnistä eniten hyötyy. Miltä vastaukset tähän kysymykseen näyttävät tänä päivänä, kun sotaa on käyty kahdeksan kuukautta?

Yhdysvallat halusi pysäyttää Nord Stream 2 -hankkeen etenemisen. Tämä on nyt saavutettu. Yhdysvallat on tavoitellut Naton laajenemista ja pyrkinyt paimentamaan Suomea ja Ruotsiakin Natoon vuosikymmeniä. Tavoite on lähellä toteutumista. Yhdysvaltain aseteollisuus myy aseita sotaan. Yhdysvaltain LNG-laivat seilaavat Euroopan avuksi korvaamaan Venäjän kaasutoimituksia. Ilmapiiri Euroopassa on rajusti Venäjää vastaan, mikä hyödyttää Yhdysvaltoja.

Mitä Venäjä hyötyy? Jos uskomme länsimaisia tiedotusvälineitä, se on lähinnä ajanut itsensä nurkkaan ja tullut vihatuksi “maailman” hylkiövaltioksi, jonka talous kuulemma tulee romahtamaan. Mitä se on siis voittanut “provosoimattomalla” sodallaan? Ukrainan piti olla voittamassa sotaa ja valtaamassa alueitaan takaisin, mutta rintamalinjat ovat jämähtäneet paikoilleen.

Pitkään puhallettu kupla odottaa puhkeamistaan. Valtamediakaan ei voi loputtomiin suojella kansalaisille syötettyä valheellista maailmankuvaa.

Kirjoittanut Kimmo Kautio

Kirjoittaja on Vastaan Sanomien perustaja ja päätoimittaja.