Suomen ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho (ps.) kirjoitti englanniksi 1. lokakuuta twiittiketjussaan, että Ukrainan sodan ajan länsi on kohdellut Venäjän presidentti Vladimir Putinia “suhteellisen kunnioittavasti” ja että hänelle on annettu mahdollisuuksia perääntyä, neuvotella ja lopettaa sota.

Paitsi että minkäänlaista kunnioitusta ei ole ollut havaittavissa eikä sodan lopettamiseksi neuvotteluin ole nähty yhtä ainutta aitoa yritystä, joissa Venäjän näkökulmia asioihin olisi otettu vastaan millään muulla, kuin länsimaisella arroganssilla. Myös lännellä on ollut lukuisia mahdollisuuksia joustaa.

Sama arroganssi oli ilmassa jo ennen Venäjän hyökkäystä. Minskin sopimuksia ei ollut aikomustakaan panna Ukrainan puolelta toimeen. Myöskään Naton toimesta laajenemispyrkimyksistä luopumista tai mitään muutakaan liennytystä, jolla tilanne olisi voitu ratkaista sivistyneen kompromissin kautta jo kauan ennen tilanteen eskaloitumista nykyiseen pisteeseen, ei nähty.

Ei kai kukaan ajatteleva ihminen voi kuvitella, että Putinille on annettu aito mahdollisuus perääntyä, jos tosiasiassa on annettu mahdollisuus vain hävitä kaikki Venäjän elintärkeät strategiset edut ja poistua häntä koipien välissä?

Millainen johtaja tällaiseen suostuisi, pois lukien tietysti kuka tahansa suomalainen nykyministeri tai pesunkestävä transatlantisti, joka pakastaisi mummonsakin Brysselin tai Naton puolesta.

Erityisen huolestuttavaksi ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan viestintä kansainväliselle yleisölle menee twiittiketjun neljännestä osasta eteenpäin, kun tämä kaivaa maata arvostettujen instituutioiden, kuten YK:n alta.

Lopuksi Halla-aho ottaa kantaa siihen, että meidän pitäisi lakata tunnustamasta Putinia ja hänen hallintoaan laillisina toimijoina.

“Emme neuvotelleet Isisin kanssa, meidän ei pitäisi neuvotella Putinin kanssa”, Halla-aho julistaa.

Isis on äärettömän huono vertailukohta. Isisin kanssa ei ehkä neuvoteltu julkisesti, mutta katseilta suojassa tilanne oli hieman toinen. Asiasta on kirjoittanut ainakin Seumas Milne vuonna 2015 The Guardianissa:

“Irakissa ei ollut al-Qaidaa ennen kuin Yhdysvallat ja Britannia hyökkäsivät. Ja Yhdysvallat on varmasti käyttänyt hyväkseen Isisin olemassaoloa alueen muita voimia vastaan osana laajempaa pyrkimystä säilyttää länsimainen hallinta.”

Ja myöhemmin:

“Mutta tämä yhdysvaltalainen ja länsimainen tapa pelata jihadistiryhmien kanssa, jotka sitten palaavat puremaan niitä, juontaa juurensa ainakin 1980-luvun sotaan Neuvostoliittoa vastaan Afganistanissa, joka edisti alkuperäistä al-Qaidaa CIA:n ohjauksessa.”

Asiasta kiinnostuneet voivat lukea tarkemmin Milnen artikkelista ja edelleen sen linkeistä. Mutta karkeasti ottaen, länsi kohtelee Venäjää kenties jopa huonommin, kuin Isistä tai Al-Qaidaa. Terroristeja länsi on nimittäin rahoittanut ja aseistanut omaksi hyödykseen toisella kädellä samalla kun se on julistanut sotaa terrorismia vastaan.

Parempi olisi palata ajassa taaksepäin Kuuban ohjuskriisiin 1960-luvulle, kun kylmä sota oli lähimpänä muuttua kuumaksi, ja miettiä miten vastakkainasettelu ja eskalaation riski tuolloin ratkaistiin.

Kuuban ohjuskriisi 16.-28. lokakuuta 1962 oli Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen yhteenotto, joka johtui Yhdysvaltojen ballististen ohjusten sijoittamisesta Italiaan ja Turkkiin ja sitä seuranneeseen Neuvostoliiton vastavetoon ballististen ohjusten sijoittamiseksi Kuubaan.

Estääkseen Neuvostoliiton aikeet Yhdysvallat asetti sotilaallisen saarron. Se ilmoitti, etteivät he salli hyökkäysaseiden toimittamista Kuubaan ja vaati, että Kuubassa jo olevat aseet purettaisiin ja palautettaisiin Neuvostoliittoon.

Pitkien neuvottelujen jälkeen Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedyn ja Neuvostoliiton johtajan Nikita Hruštšovin välillä päästiin sopimukseen 27. lokakuuta.

Neuvostoliitto purki julkisesti hyökkäysaseensa Kuubassa vastineena Yhdysvaltain julkisesta julistuksesta ja sopimuksesta olla koskaan hyökkäämättä Kuubaan ilman suoraa provokaatiota.

Suuren yleisön tietämättä Yhdysvallat suostui purkamaan kaikki Yhdysvalloissa rakennetut, Neuvostoliittoa vastaan suunnatut Jupiter MRBM-ohjukset, jotka otettiin käyttöön Turkissa ja Italiassa.

Ne, jotka tänään vastustavat kaikkia myönnytyksiä Venäjälle, olisivat luultavasti vastustaneet myös Kennedyn myöntymistä Hruštšovin vaatimuksiin poistaa USA:n ohjukset Turkista ja Italiasta, jos myönnytys olisi ollut yleisessä tiedossa.

Presidentti Kennedyn ansiosta ihmiskunta selvisi Kuuban ohjuskriisistä ilman ydinsotaa. Missä ovat tämän päivän Kennedyt?

Halla-ahon kaltaiset julistajat, jotka sanovat, että Venäjää pitää kohdella, kuin Isistä eikä Venäjän kanssa pidä neuvotella, ovat osa ongelmaa, eivät osa ratkaisua.

Lopuksi on vielä todettava, että YK:n arvo alustana, jossa suurvallat ovat tasavertaisia, on mittaamaton. Siellä yksikään sotaisa suurvalta liittolaisineen ei pääse hegemonin asemaan eikä mikään määrä eri puolten valtamedioiden kansoilleen syöttämää sotapropagandaa ja sen tuottamaa aivotonta someraivoa ratkaise mitään.

Ainoa ratkaisu on kompromissi.

Kirjoittanut Kimmo Kautio

Kirjoittaja on Vastaan Sanomien perustaja ja päätoimittaja.