Uuden Suomen Puheenvuoro on tällä hetkellä Suomen ainoa laajaa kansalaiskeskustelua mahdollistava poliittinen blogialusta, joka kerää paljon kirjoittajia ja lukijoita monenlaisista ideologisista taustoista. Sitä on syytä kunnioittaa saavutuksena, johon mikään muu alusta ei ole edes yrittänyt yltää. Useimmat suuret mediatalot lakkauttivat blogialustansa jo vuosia sitten, tai antavat mahdollisuuden kirjoitteluun vain tunnetuille henkilöille.

Uuden Suomen toimituksella on kuitenkin myös omat oikkunsa. Maahanmuuton kritisointia sensuroidaan melko herkällä hipiällä, kuten myös rokotteita koskevia kirjoituksia, jotka suhtautuvat epäilevästi viranomaisten linjauksiin. Olen osannut luovia Puheenvuoron ilmapiirissä melko sujuvasti: minulla on siellä noin 1000 kirjoitusta, joista vain kaksi on sensuroitu ylläpidon toimesta. Ensimmäinen sensurointi 28.7.2021 osui yllätyksettömään aiheeseen, blogin otsikko oli Afrikkalainen iltapäivä Paciuksenkadun leikkipuistossa. Tuossa blogissa pohdiskelin, miksi suuressa ja hyvin varustellussa leikkipuistossa hyvällä sijainnilla oli läsnä vain 20 afrikkalaista ja minun perheeni? Missä kantasuomalaiset? Karttavatko he tuota leikkipuistoa, ja miksi karttavat? Eivätkö he viihdy siellä? En esittänyt tarkempia johtopäätöksiä, mikä olisi mahdollisesti syynä.

31.1.2022 Uuden Suomen ylläpito teki vähän suuremman yllätyksen, poistamalla blogin, jonka aiheessa on vaikea nähdä mitään “vaarallista”, jota pitäisi sensuroida jonkun tahon “suojelemiseksi” kansalaisten vapaalta mielipiteiden vaihdolta. Mielikuvitukseni ei riitä keksimään, mitä Puheenvuoron ylläpidolla on liikkunut päässä, kun on tehty päätös tämän blogin sensuroimisesta. Tähän blogiin ehti tulla 100 kommenttia, vilkasta keskustelua puolesta ja vastaan, ilman aggressiivista loanheittoa mihinkään suuntaan.

Syyksi blogin poistoon ylläpito ilmoitti: Se on rikkonut keskustelun sääntöjä ja on poistettu. Säännöissämme lukee muun muassa: “Älä esitä sukupuoleen, ikään, syntyperään, kieleen, uskontoon, vammaisuuteen tai muuhun henkilökohtaiseen ominaisuuteen liittyviä asiattomia viestejä.”

Muuten hyvä, paitsi blogissa ei esitetä mitään yllä mainitun kaltaista.

Arvoisa yleisö: tässä on haitallinen blogi, jonka Uuden Suomen ylläpito katsoi parhaaksi sensuroida, jotta maailma olisi hieman parempi paikka meille kaikille.

Aviorikoksen tulisi olla rangaistava teko, lainsäädännössä tai sopimuksellisesti

Blogin otsikko saattaa olla hieman särmikäs viher-wokemmistolaisin silmin katsottuna. Taasko jotain syrjivää vihapuhetta? Aviorikoshan on ihmisoikeus! Miksi petos olisi rikos? Ei sen tarvitsekaan olla rikos kaikille. Mutta useimmille sen kannattaisi olla.

Avioliitossa voi joskus sattua ja tapahtua kaikenlaista. Eräs naispuolinen Kokoomuksen paikallispoliitikko teki lapsen muun miehen kuin oman aviomiehensä kanssa, kertomatta siitä omalle miehelleen. Mies sai asian selville vahingossa, vaimon sähköposteista rakastajalleen, jotka eivät olleet tarkoitettu oman aviomiehen nähtäväksi koskaan. Tämä tapaus tuli valtakunnallisesti kuuluisaksi sen takia, että oikeus määräsi elatusmaksujen maksajaksi sen miehen, joka ei ole lapsen isä.

Aviollinen uskottomuus voi aiheuttaa puolisolle järkytyksen ja masennuksen, joka voi kestää jopa vuosia. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Hakemus elatusmaksujen maksajan oikaisemiseksi ei ehtinyt perille lakisääteiseen takarajaan mennessä, koska petetyksi tulleen miehen mielenterveys ja toimintakyky ei ollut ihan täydessä vireessä seuraavien parin vuoden aikana.

Rikoslaista löytyy rikosnimikkeitä paljon pienemmänkin vahingon aiheuttamisesta toiselle ihmiselle. Kunnianloukkaus? Keskimääräinen aviorikos iskee uhriinsa paljon lujempaa kuin keskimääräinen kunnianloukkaus. Tässä on ideologista epätasapainoa havaittavissa, kun viher-wokeisto puskee lainsäädäntöön koko ajan lisää pseudo-rikoksia, joilla on joku kuviteltu “uhri”, joka kokee asian “ahdistavana”, ja siksi se pitää kieltää rikoslaissa ankarin rangaistuksin. Mutta aviorikosta ei ole kukaan lisäämässä samalle listalle, vaikka objektiivisten kriteerien mukaan (mitä tulee uhrin kokemaan henkiseen kärsimykseen ja mielenterveydelliseen kuormitukseen) tämä kyllä kuuluisi mukaan samaan joukkoon.

SETA ry:n kirjallisuudessa aviorikos lienee moraalisesti hyväksyttävien, jos ei suorastaan suositeltavien asioiden listalla. Ei kai se ole puolison vika, jos hän oireilee panemalla naapuria sillä välin kun oma kumppani on töissä? Eri maissa aviorikoksen oikeudellinen asema on varsin riemunkirjavaa. Suomessa se oli rikos vuoteen 1948 asti. USA:ssa Pennsylvanian osavaltiossa aviorikoksesta voi saada 2 vuotta vankeutta tai 18 vuotta hoitoa mielisairaalassa. Michiganin osavaltiossa aviorikoksesta voi saada teoriassa jopa elinkautisen tuomion, Wikipedian mukaan.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Aviorikos

Useimmissa USA:n osavaltioissa aviorikos on vielä rikoslaissa entisaikojen malliin, mutta siinä on tehty “virkamiehen temppu” ja “tuomarin erikoinen”: näiden rikosten tuomitsemisesta on luovuttu. Jostain syystä vallan kolmijako-opilla on tapana joskus vuotaa tällä tavalla, että poliitikot eivät saa aikaiseksi muuttaa lakia, mutta poliisi tai tuomiolaitos alkaa kohdella lakia kuin sitä ei olisi olemassakaan. Vallattomuuden kolmijako-oppi. Näin on käynyt Suomessakin muutamassa asiassa.

Esimerkiksi ilotalot ovat Suomessa laittomia, paitsi jos ilotalon ovessa lukee “thai-hieronta”, siinä tapauksessa poliisilla on käytäntönä antaa toiminnan jatkua aivan kuin se olisi laillista. Samoin huumepoliisi saattaa katsella sivusta alamaailman toimintaa puuttumatta siihen. Jari Aarnio voisi kertoa aiheesta enemmänkin. Sukupuolen vaihdoksessa Suomen laki on vaatinut lisääntymiskyvyttömyyttä, mutta siinäkin virkamiehet lopettivat jossain vaiheessa tulkitsemasta lakia tosissaan, ja sukupuolen vaihtaminen alettiin sallia siten että henkilö syö e-pillereitä tms. sen hetken ajan kun hän täyttää lomakkeen jolla hän anoo juridisen sukupuolen vaihtamista. “Lisääntymiskyvytön, kuten laki vaatii.” No ei ole, mutta näin nämä asiat koetaan virkamiesten keskuudessa.

Palatakseni aiheeseen aviorikos, siinä on avioliiton moraalinormeja rikkonut osapuoli, ja kyseisen toiminnan uhri, jonka kokema ahdistus tai kärsimys saattaa olla joskus hyvinkin merkittävää ja pitkäkestoista. Oikeuskäytännössä pyritään yleensä siihen, että vahinkoa kärsinyt osapuoli saisi jonkunlaisen hyvityksen, vahingonkorvauksen. Ei se tehtyä tekemättömäksi tee, mutta se lohduttaa uhria (ja usein sivullisiakin) jonkun verran, kun rikoksen tekijä saa “rangaistuksen”, ja rikoksen uhri saa jotain konkreettista hyvitystä kärsimästään vääryydestä. Yleensä rahaa.

Tämän takia olisi perusteltua, että aviorikoksen tapauksessa rikkova osapuoli tuomitaan velvolliseksi maksamaan rahallinen korvaus rikoksen uhrille. Koska se lohduttaa rikoksen uhria masentavan tilanteen keskellä. Länsimaiden lainsäädännössä tällainen ajattelu on hyvin yleistä, että joku asia määritellään rikokseksi sen takia, koska tiedetään että kyseinen teko aiheuttaa jollekin uhrille ahdistusta tai kärsimystä. Sitten määrätään vahingonkorvaus, joka tekijän pitää maksaa uhrille. Niin se ajattelu menee, yleisesti ottaen.

Mutta entä viher-wokeisto, joiden mielestä aviorikos saattaa olla ihan OK, ja normaali osa ihmisen seksuaalista monimuotoisuutta? Ei mitään hämminkiä, asia järjestyy kyllä. Avioliiton ehdoissa voisi olla valinnan varaa tämän verran, että osapuolet voivat yhteisestä sopimuksesta valita (ja myöhemmin muuttaa valintaa), sisältyykö avioliiton ehtoihin kielto harrastaa seksiä ulkopuolisten tahojen kanssa ilman oman puolison nimenomaista ja tapauskohtaista lupaa. Avioliiton ehdoissa voisi lukea myös se rahasumma, joka tulee maksettavaksi siinä tapauksessa, että toinen osapuoli rikkoo ehtoa.

Tarvitaanko tähän lainsäädäntöä? Vai riittäisikö pelkkä avioehdon tyyppinen vapaamuotoinen sopimus? En ole lakimies, joten en tiedä kuinka helppoa tai vaikeaa aviorikoksen uhrille olisi käytännössä hakea vahingonkorvausta, jos se perustuisi vain osapuolten allekirjoittamaan vapaamuotoiseen sopimukseen, nykyisen lainsäädännön vallitessa. Tässä tulee mieleen kauhutarinat siitä, kuinka kallista yleensäkin on haastaa ketään oikeuteen yksityishenkilönä.

Asenneilmapiirin ja siviilirohkeuden kannalta on suuri ero sillä, voiko rikoksen uhri soittaa rikosuhrien tukinumeroon, jossa päivystävä henkilö lohduttaa ja neuvoo mitkä lomakkeet pitää täyttää ja sitten poliisi ja yhteiskunta hoitaa loput. Vai pitääkö soittaa lakimiehelle, joka ei ole koskaan kuullutkaan mitään niin hullua kuin että jollain olisi tällainen sopimus piirongin laatikossa. Ja joka veloittaa 150 euroa tunnilta jokaisesta keskustelusta.

Tällaisten sopimusten olemassaolon tilastollinen yleisyys olisi hyvin erilainen siinä tapauksessa, että avioliittoa hakiessa saa automaattisesti eteensä lomakkeen jossa on tällainen kohta, tai jos yhteiskunta ei edistä asiaa lainkaan ja kaikki on kiinni vain ihmisten omasta aloitteellisuudesta. Veikkaan että Suomessa ei ole yhtäkään piirongin laatikkoa, jossa lepäisi tässä blogissa kuvailtu vapaamuotoinen sopimus uskollisuudesta aviollisessa elämässä. Ei löydy minunkaan pöytälaatikostani. Mutta jos tällainen ehto löytyisi avioliiton hakemuslomakkeesta, sitten niitä ehtoja olisi voimassa satoja tuhansia. Aikamoinen ero, nolla vai satoja tuhansia. Vaikka on samat ihmiset kyseessä, sama väestö ja samat asenteet.

Tämä on yksi ajattelutavoista, joka ohjaa lakien säätämistä: poliitikot haluavat usein edistää tai vähentää jonkun asian yleisyyttä, ja käyttävät lainsäädäntöä keinona siihen. Tässä blogissa kuvailemani vapaaehtoisen “uskollisuus-ehdon” lisääminen avioliiton juridisiin ehtoihin lisäisi sen tilanteen tilastollista yleisyyttä, että jos jossain on selkeästi aviorikoksen tekijä ja siitä henkistä kärsimystä kokeva uhri, niin uhri saa korvaukseksi lohdullisen summan käteistä rahaa, ja sen maksaa aviorikoksen tekijä.

Tällaista se on, lakien säätäminen. Tällaisilla perusteilla säädetään lakeja hyvin paljon.

Kirjoittanut Ion Mittler

Moniulotteisen demokratian puolestapuhuja.