Chicagon yliopiston valtiotieteen professori John J. Mearsheimerin mukaan tärkein näkökulma Ukrainan sodan taustalla on Naton laajeneminen.

Huhtikuussa 2008 Bukarestissa pidettiin Naton huippukokous ja Nato-Venäjä -neuvoston kokous. huippukokouksen loppulausumana Nato ilmoitti, että Georgia ja Ukraina tulevat Naton jäseniksi. Molemmat maat olivat jäsenyyttä hakeneet. Bukarestin kokouksen tapahtumia on tarkemmin Puheenvuoro -blogissaan selostanut Ari Pesonen. Venäjä ilmoitti täysin yksiselitteisesti jo vuonna 2008, että se vastustaa näiden maiden Nato-jäsenyyksiä ja on valmis käyttämään sotilaallista voimaa niiden estämiseksi.

Ei ole sattumaa, että vain muutama kuukausi Bukarestin kokouksen jälkeen, elokuussa 2008 Venäjä ja Georgia ajautuivat sotaan.

Bukarestin kokousta edelsivät kaksi Naton laajenemistä. Vuonna 1999 liittyivät Puola, Unkari ja Tsekki ja vuonna 2004 puolestaan Baltian maat, Romania, Bulgaria, Slovakia ja Slovenia. Venäjä vastusti, mutta nämä kitkerät palat se oli vielä valmis nielemään.

***

Helmikuussa 2014 kriisi puhkesi Ukrainassa ja vallankaappaus syöksi Maidanin väkivaltaisuuksien seurauksena vallasta venäjämielisen johtajan Victor Janukovytsin korvatakseen sen Yhdysvalloille mieleisenä. Maidanin väkivaltaisuuksista on hyvä muistaa julkisuuteen vuotanut nauhoitus Viron ulkoministeri Urmas Paetin ja EU:n ulkopoliittisen edustajan Catherine Ashtonin keskustelusta, jossa Paet esitti epäilyjä siitä, että samat tarkka-ampujat saattoivat mielenosoituksissa ampua sekä mielenosoittajia että poliiseja.

Yhdysvaltain sekaantumisesta Ukrainan vallankaappaukseen vihjasi Yhdysvaltain republikaanien entinen kongressiedustaja ja kolminkertainen presidenttiehdokas Ron Paul The Guardianin haastattelussa:

”Todisteet ovat melko selvät siitä, että kansalaisjärjestöt, joita hallituksemme tukee, ovat agitoineet miljardeilla dollareilla saadakseen hallituksen vaihdettua. Kätemme eivät olet puhtaat.”

Skeptisesti Yhdysvaltain ulkomaisiin interventioihin suhtautuva Paul piti myös Yhdysvaltain Venäjälle Ukrainan johdosta asetettuja pakotteita sotatoimina.

Paulin esittämiä väitteitä tukee julkisuuteen vuodettu nauhoite puhelinkeskustelusta Yhdysvaltain apulaisulkoministerinä toimineen Victoria Nulandin ja Yhdysvaltain Ukrainan suurlähettilään Geoffrey Pyattin välillä.

Kotimaisessa mediassa keskityttiin puhelun kohun nostattaneeseen osaan, jossa Nuland haistattaa pitkät EU:lle. Valtapelien kontekstissa oleellista puhelussa on kuitenkin Nulandin ilmoitus Pyattille, että kolmen opposition Ukrainan pääministeriehdokkaan tarkastelun jälkeen Yhdysvaltain ulkoministeriö oli valinnut Arseni Jatsenjukin.

Venäjä kiisti Jatsenjukin ja virkaa tekeväksi presidentiksi nimitetyn parlamentin puhemiehen Oleksander Turtsinovin valintojen menneen Ukrainan perustuslain mukaisesti. Oli miten oli, Yhdysvallat sai Ukrainaan haluamansa hallinnon.

Venäjä reagoi tapahtumiin tunnetusti. Se otti Krimin haltuunsa turvatakseen Sevastopolin laivastotukikohtansa ja päätti käyttää hyväkseen Itä-Ukrainassa puhjennutta sisällissotaa heittämällä bensaa liekkeihin. Sisällissodasta puhuttaessa pitää ymmärtää Ukrainan levottomuuksia lietsoneet Kiovan vallankaappaus ja kielikiistat sekä maan syvä kahtiajakautuneisuus, jonka voi todeta katsomalla Ukrainan eri presidentinvaalien karttoja äänten jakautumisesta idän ja lännen välillä.

***

Sodan taustoista oleellista on ymmärtää, että Venäjä ei missään nimessä hyväksy Yhdysvaltain johtamaa sotilasliittoumaa rajoillaan eikä Sevastopolin laivastotukikohdan päätymistä Naton tukikohdaksi.

Venäjän ajattelu vertautuu Yhdysvaltain historiasta tuttuun Monroe-oppiin, joka määritteli Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa pitkän aikaa. Yhdysvaltain 5. presidentin James Monroen määrittelemän doktriinin mukaan mikään kaukainen suurvalta ei saa luoda sotilaallista liittoumaa läntiselle pallonpuoliskolle tai siirtää sinne aseita.

Esimerkkinä Monroe-opista käytännössä toimi Kuuban ohjuskriisi lokakuulta 1962. Presidentti John F. Kennedyn hallinto pysäytti Neuvostoliiton suunnitelmat tuoda ohjuksia tai perustaa sukellusvenetukikohtaa Cienfuegosiin. Jos ymmärtää Yhdysvaltain reaktiot Kuuban ohjuskriisiin, ei pitäisi olla vaikea kääntäen ymmärtää, miksi Yhdysvaltain johtaman liittouman aseet välittömästi Venäjän rajan takana ovat Venäjälle myrkkyä. Kyse ei ole vain presidentti Vladimir Putinista ja hänen päähänpistostaan.

Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry raivostutti latinalaisen Amerikan johtajia vuonna 2013 esittämällään kommentilla ”läntinen pallonpuolisko on meidän takapihamme”. Esimerkiksi Bolivia karkotti tämän seurauksena yhdysvaltalaisen avustusjärjestö USAIDin maasta. Myöhemmin samana vuonna Kerry julisti Yhdysvaltojen hylkäävän Monroen doktriinin, mutta on syytä epäillä, että julistus annettiin lepyttelymielessä. On vaikea nähdä, että tänäkään päivänä Kanada tai vaikkapa Meksiko voisivat perustaa sotilasliiton Kiinan tai Venäjän kanssa Yhdysvaltain rajoille Yhdysvaltain puuttumatta asiaan.

***

Joulukuussa 2016 Yhdysvaltain uuskonservatismiin yhdistetyt senaattorit John McCain ja Lindsey Graham vierailivat Ukrainassa. Graham ja McCain puhuvat videolla Ukrainan sotilaille:

Graham: ”Teidän taistelunne on meidän taistelumme. 2017 tulee olemaan hyökkäyksen vuosi. Kaikki me menemme takaisin Washingtoniin ja puskemme jutun Venäjää vastaan. Olemme saaneet tarpeeksemme Venäjän aggressiosta. Heidän on aika maksaa kovempi hinta. Emme taistele Venäjän kansan, vaan Putinin kanssa. Lupauksemme teille on ottaa puhelunne vastaan Washingtonissa, informoida amerikkalaisia rohkeudestanne ja haastaa Putin maailman silmien edessä.”

McCain: ”Uskomme, että voitatte. Me toimitamme teille mitä tarvitsette voittaaksenne. Emme ole menestyneet varustuksemme, vaan teidän rohkeutenne ansiosta, joten kiitän teitä ja maailma katselee, koska emme voi sallia Putinin menestystä täällä, koska jos hän menestyy täällä, hän menestyy myös muissa maissa.”

Yhdysvaltain uuskonservatiivit ovat tunnettuja halustaan puuttua muiden maiden sisäisiin asioihin amerikkalaisen ”moraalisen ylemmyyden” oikeuttamana. Kyse on varsin tutusta maailmanpoliisimentaliteetista, mustavalkoisesta taistelusta, jossa hyvä ja paha ovat aina selvästi erotettavissa. Asetelma on tuttu Hollywood-elokuvista. Valitettavasti meillä länsimaissa, amerikkalaisen hömppäviihteen parissa kasvaneisiin sukupolviin tällainen todellisuudentaju uppoaa, kuin veitsi voihin, vaikka se vastaa äärimmäisen huonosti todellisuutta.

Vuoden 2016 vaalit voittaneen, vastavalitun Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin lupailtua suuria muutoksia Yhdysvaltain ulkopolitiikan interventionismiin, pidättäytymistä muiden maiden sisäisiin asioihin sotkeutumisesta ja ehdotettua Venäjän vastaisten pakotteiden poistamista, nähtiin talvella 2017 Ukrainan sisällissodan pahimmat taistelut vuoteen. Näiden taisteluiden aloittamisesta syytettiin tuoreeltaan Venäjää välittömästi Trumpin ja Putinin sovittua ensimmäisessä puhelinkeskustelussaan 28.1.2017 yhteisistä tavoitteista terrorismin vastaisesta taistelusta ja alustavista askelmerkeistä vihollisuuksien vähentämiseksi Ukrainassa.

Lienee sanomattakin selvää, että Grahamin ja McCainin puheet Ukrainassa eivät olleet minkäänlaisessa linjassa presidentti Trumpin lausumien tavoitteiden kanssa. Kenen asialla nämä ”neo-konnat” Ukrainassa olivat ja mistä hyökkäyksestä he puhuivat? Kenen intressi oli lisätä sodassa kierroksia juuri, kun Trump ja Putin olivat aikeissa ryhtyä keskusteluihin pakotteiden poistamisesta ja askelmerkeistä vihollisuuksien vähentämiseksi?

***

Syksyllä 2021 konflikti Ukrainan ja Venäjän välillä alkoi kerätä uudelleen kierroksia. Professori Mearsheimerin mukaan Yhdysvallat alkoi käytännössä tehdä Ukrainasta Naton jäsentä. Presidentti Barack Obaman hallinto ei vielä aseistanut Ukrainaa, koska sen tiedettiin raivostuttavan Venäjää. Trumpin ja Joe Bidenin hallinnot sen sijaan ovat sitä tehneet. Ilta-Sanomat kirjoitti joulukuussa, että Venäjä on erityisesti pillastunut uusimmista asetoimituksista, kuten Javelin-ohjuksista ja turkkilaisvalmisteisista miehittämättömistä lennokeista, joita on käytetty tehokkaasti Libyassa, Syyriassa ja Armenian ja Azerbaidzhanin konfliktissa. Viimeisimpänä Yhdysvallat pohti jopa Stinger-ohjusten lähettämistä.

Venäjä tuomitsi Yhdysvaltain asetoimitukset ja sen järjestämät sotaharjoitukset Mustallamerellä tilannetta eskaloiviksi. Lännessä tilanne nähtiin päinvastaisena ja Venäjän painostaneen rajan taakse kasatuilla asevoimillaan Ukrainaa.

Nähdyn perusteella voi todeta eskalaation olleen kahdensuuntaista. Venäjän joukkojen keskittäminen lisäsi vaateita asetoimituksista ja Yhdysvaltain toimet puolestaan provosoivat Venäjää. Lännessä on puhuttu ”puolustuksellisista aseista”, mutta jokainen tolkuissaan oleva ymmärtää aseiden dilemman: Se mikä näyttää puolustusaseelta omalle puolelle, näyttää hyökkäysaseelta toiselle puolelle.

Mearsheimer ihmettelee, kuka oikeasti kuvitteli, ettei Venäjä näkisi edellä mainittuja toimia uhkana, kun samalla diplomaattisessa kielenkäytössä Ukrainasta on puhuttu kuin liittolaisena ja siteet ovat jatkuvasti tiukentuneet. Samalla länsi on tehnyt myös provokatiivisiksi katsottavia toimia. Kesällä 2021 Britannian laivaston alus ajoi Venäjän aluevesille Mustallamerellä ja kaksi Yhdysvaltain pommikonetta käännytettiin venäläisten hävittäjien toimesta maan rajoilta lokakuussa samaan aikaan, kun Yhdysvaltain puolustusministeri Lloyd Austin vieraili Ukrainassa.

Muun muassa edellä mainittujen, kokonaistarkastelussa nähdäkseni äärettömän merkityksellisten tapahtumien seurauksena Ukrainan tilanne on saavuttanut nykyisen kiehumispisteensä. Tärkein sotaan johtanut tekijä lienee kuitenkin osapuolten ja erityisesti suurvaltojen kyvyttömyys tunnustaa toistensa perusteltuja turvallisuushuolia ja tehdä niiden suhteen myönnytyksiä.

On sanomattakin selvää, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tuomittava teko. On kuitenkin äärettömän mustavalkoista, äärimmäisen idioottimaista ja sanoinkuvaamattoman epäkypsää tarkastella sotaa yksinkertaisena hyvän ja pahan yhteenottona, täydellisesti mitätöiden jonkin osapuolen esittämät näkökulmat.

Artikkelikuva: Ukrainan puolustusministeriö, https://creativecommons.org/licenses/by-sa/2.0/deed.fi

Kirjoittanut Kimmo Kautio

Kirjoittaja on Vastaan Sanomien perustaja ja päätoimittaja.